Kuulosta ja sukututkimuksista

Kuulo on ensimmäinen aisti, jonka häipyminen alkaa vaikeuttaa elämää. (Sanon näin siksi, että näköä yleensä korjataan helpommin silmälaseilla kuin kuuloa kuulolaitteilla.) Tämä on sikäli loogista, että kuulo on ensimmäinen aisti, joka alkaa kehittyä sikiönkehityksen aikana. Ymmärrettävää on, että se alkaa myös hävitä varhain. Mielestäni olisi mukavaa, jos kuuloaisti alkaisi kehittyä jossain määrin myöhemmin. Saman pistämättömän logiikan mukaisesti olen aina toivonut, että päivä alkaisi lyhentyä myöhemmin. Sanotaan vaikka kuukauden verran juhannuksen jälkeen. Syksy tulisi näin ollen myöhemmin.

Olen viime aikoina toohottanut kovasti sukututkimuksesta. Oma tutkijanurani tosin ei ole vielä urjennut, mutta urkenee mahdollisesti noin kuukauden kuluttua, jolloin alkaa kurssi. Radiosta on tullut kaksiosainen ohjelma sukututkimuksesta. Tänään kuuntelin kakkososan, jossa käsiteltiin DNA-tutkimusta sukututkimuksen apuna. Sen jälkeen lähdin uimahalliin. Vesijuoksuun! Terve sielu terveessä ruumiissa!

Tapasin hallilla ystäväni, joka on jo sukututkimuksen konkari. Hän on, ehkä pienoiseksi yllätykseksi itselleenkin, löytänyt laajan suvun Sydän-Savosta. Suku laajenee kaiken aikaa.
"Tiedätkö, miksi savolaiset löytävät kaksi kertaa enemmän sukulaisia kuin länsisuomalaiset?" kyselin sisäisesti jo hihkuen, koska tämän herkullisen yksityiskohdan olin oppinut tämänpäiväisestä radio-ohjelmasta ja paloin halusta päästä käyttämään sitä.
Ystävä vastasi, mutta enhän minä muista mitä, koska väärinhän se tietenkin meni. Ystävä jatkoi jotain, mutta minä keskeytin hänen puheensa voitonriemuisena, kun en kuitenkaan kuullut, mitä hän mutisi. Käytin huonokuuloisen kovaksi sanottua ääntä, jota terästi vielä opettajamenneisyys, ja kivastihan uimahallin pukuhuoneessa vastaukseni kajahtikin: "Eiku sisäsiittoisuus!"
Vasta vähitellen tajusin ystäväni hienovaraisista vihjeistä, että heiluttelin raajojani villisti riisuutuessani ja kohkatessani ja tukin tehokkaasti tien uimarilta, jonka pukukaappi sattui valitettavasti olemaan omani vieressä. Naapuri keräsi vaivihkaa vaatteensa ja muut tavaransa sekä häipyi muualle. Hyvä niin, sillä puhjettuamme ensin hysteeriseen hihitykseen aloitimme kinan siitä, kumman tausta se sisäsiittoinen vasta onkin. 
Vesijuoksu sujui hyvin. Ensin tosin juoksu tuntui sujuvan turhankin kevyesti, mutta samassa huomasimme, että olimme unohtaneet juoksuvyöt. Korjasimme tilanteen.
Samanaikaisesti altaan toisessa puoliskossa oli menossa vesijumppa. Norja esijumppaaja hyppi, hihkui, kannusti, musiikki pauhasi, ja meno oli melkoinen. Sanoin kaverilleni käyttäen sujuvaa Perniön murretta:"Toi em o jemt hul." Ystäväni totesi, että esijumppari oli innostava. Kysyin, näyttivätkö jumppaajat altaassa innostuneilta. Eivät kyllä näyttäneet.

Katsotaan, mitä muuta mukavaa sukututkimus tuo tullessaan, kunhan se pääsee käyntiin. Alku oli jo lupaava.

Ystäviä

Ihmeellisiä ovat nettimaailman mahdollisuudet. Ihan varmasti verkko ja some tuovat mukanaan ikävyyksiä, jopa rikoksia. Varmaa on myös, että se johdattelee yhteen ihmisiä, joiden välillä on vuosia; vuosikymmeniäkin.
Eilen tuli yhteydenotto tuonilmaisiin lähteneen sisareni nuoruudenystävältä. Hän pysyi uskollisena ystävänä siskolleni aivan viimeiseen asti. Ja koska nimen omaan hän ja sisareni olivat ystäviä ja tämä Kristiina on ollut monet kerrat täällä Mäkituvassakin, mieleeni tuli eräs blogiteksti, jonka olen kirjoittanut noin puolitoista vuotta sitten. 14.6.2015. Päivämäärän muistan tarkasti, koska se oli siskon syntymäpäivä.
Tällaisen bloginikkarin elämä on vaihtelevaista. Välillä tekstiä pukkaa niin, että ei tahdo mukana pysyä. Välillä ei niin millään keksi aihetta. Välillä keksii aiheenkin, mutta kirjoittaminen ei suju. Olen pitänyt päämääränäni, jos mahdollista, ilon tuottamista niin lukijoille kuin itsellenikin. Joskus aihe on voinut olla hyvinkin kipeä, mutta olen sellaisesta ainakin omasta mielestäni osannut kirjoittaa ihan kivasti. Jos ei hauskasti, niin ainakin yrittäen välittää omia tunnelmiani.
Tuo 14.6.2015 oli minulle hyvin raskas päivä. Olin jo ehtinyt kirjoittaa rippi-isälleni epätoivoisen sorttista sähköpostia. Sitten kävi niin, että siskoni ilmestyi paikalle.
Olen vakaasti sitä mieltä, että ympärillämme on taivasosasto. Sen muodostavat täältä jo tuonilmaisiin lähteneet rakkaamme. He seuraavat touhujamme tarkkaan mutta rakkaudella. Joskus he ilmoittavat läsnäolonsa, mutta vain silloin, kun heille sopii ja niin kuin heille sopii. 14.6.2015 siskoni tuli avukseni. Kirjoitin siitä blogikirjoituksen. Nyt siirrän tuon kirjoituksen vanhasta blogista tänne, jotta Kristiinakin voi sen lukea. Kuvia en valitettavasti voi siirtää, ellen sattumalta löydä niitä koneelta. Tekstissä on viittauksia sisäpiirijuttuihin. Lykkään mielelläni asioita eteenpäin mikäli mahdollista (ikkunaverhot), "Taivaassa saunotaan", pyysi eräs sukulaistäti minua kertomaan viime terveisiksi äidilleni, saunakaverilleen. Pyhät perunat on pakko joka kevät istuttaa maahan. Yleensä samat, jotka on otettu edellisenä syksynä ylös maasta. Eihän niitä kukaan raatsi syödä. Ja niin edelleen.

sunnuntai, 14. kesäkuu 2015

Kiva kun tulit käymään

Heräsin tänään sateen varovaiseen rapinaan ikkunalautaa vasten. Ei ollut kiirettä ylös, olin illalla huolellisesti peitellyt puupinot. Kissa istuskeli ikkunalla, koetti aika lailla empien tassullaan tikkaitaan, mutta päätti olla sisällä.

Synkistelyksihän se siinä meillä meni. Koska silloin, kun synkistelee, on hyvä tehdä käsillään jotakin, rupesin silittämään verhoja. Olen todella iloinen, että tulit silloin käymään. Istuit keinutuoliin ja sanoit, että onpa ihan kiva saada verhot juhannukseksi ikkunaan. Vilkaisin sinua ja purskahdimme nauramaan. Tuon sinä osaat!

Tänään on syntymäpäiväsi. Muistelin siinä silittäessäni, miten kateellinen olin pienenä, kun sinä olit syntynyt Kielon päivänä. Minun syntymäpäiväni, Suvin päivä, ei ollut ollenkaan niin hieno. Muutamaa vuotta myöhemmin kirjoitin päiväkirjaani runon, vaikka en mikään runotyttö ollutkaan. Siinä runossa oli synkistelyä, siinäkin. Aika usein siinä toistui säe "kun olen kuollut, istuttakaa kieloja haudalleni". Voi hyvänen aika! Jossain vaiheessa hoksasin, että yhdessä Diorin hajuvedessä, olisikohan ollut Diorissimo vai Miss Dior oli ihana kielon tuoksu. Kun hajut alkoivat käydä päähän, piti senkin käyttö lopettaa.

Rupesin taas muistelemaan Karunan kesiä. Kerroin sinulle, että  kun sain käydä siellä neljä vuotta sitten, sain itselleni onnellisen lapsuuden. Sinähän näit ja ymmärsit paljon enemmän kuin minä; viiden vuoden ikäero on melkoinen tuossa elämän vaiheessa. Sinä muistit sen, kun otimme äidin silmälasit, asetimme ne koukistettua paljasta polvea vasten ja sanoimme, että siinä oli Kekkosen pää. Nauraa räkätimme silloin ja nauraa räkätimme nytkin.

Muistin sitten, miten leikimme täälläkin. Yhtenä alkukesänä ikkunat olivat niin turvoksissa sateesta, etten saanut niitä auki. Ei hätää, tai hätä keinot keksii, kuinka vain. Otimme tikkaat, sinä pitelit niitä pystyssä, ja minä pesin ikkunoita. Se homma kävi vaaralliseksi, sillä muutimme persoonallisuutta. Sinä olit Kirsti Paakkanen ja minä olin Laila Hietamies. Nauroimme välillä ulvoen, välillä muuten vain ja tikkaat heiluivat.

  

Sanoin sitten, että tulitpa hyvään aikaan käymään. Vastasit, että tiedät kyllä. Kysyin, oletko tavannut tuttuja. Kerroit, että kyllä, jatkuvasti. Sauna lämpiää melkein joka ilta. Kysyin sitäkin, jutteletteko meistä. Vastasit, että tietysti. Sanoit, että olette kyllä selvillä siitä, mitä meille tapahtuu, meidän iloistamme ja suruistamme. Tuhahtelit, että joskus ottaa päähän, kun olemme niin tyhmiä, emme ymmärrä yksinkertaisiakaan asioita. Sanoit, että kissani voisin pitää vähän paremmassa kurissa. Suutahdin siinä ja sanoin, että sinä et tiedä kissoista mitään. Vastasit, ettei ole minunkaan kissatietämykseni kaksinen ja annan elukan hallita ja vallita itseäni ihan tolkuttomasti. Mökötimme siinä hetken. Sitten tarvitsin apua, kun laitoin verhoja paikalleen, ja pakkohan oli taas puhua.

Sanoit sitten, että sinun pitää lähteä, kun on se saunanlämmitysvuorokin. Halasimme ja minä itkin vähän. Sanoit, että ei kannata olla murheellinen. Asioilla on tapana järjestyä. Kaikki kääntyy hyväksi. 

Minä niistin nenäni ja kysyin, koska tulet seuraavan kerran. Minulla on ikävä. Sanoit, että tulet sitten, kun on sen aika. Lähettelimme terveisiä ja lähdit.

Käännyit vielä ovella ja sanoit, että pyhät perunatkin ovat sitten pinnalla, mutta rikkaruohot voisin käydä kitkemässä pois. Nauroimme taas.

Uudenvuodenaattona

"Hauska seurata, miten ihmiseni kiukuttelee. Se keksi juuri, että radio lähettää uusintoja uusintojen perään. Siitä oli hyvä hermostua oikein kunnolla. Se kirjoitti Facebookiin kiroilevan päivityksen. Sitten se valitti asiasta radiolle. Leijona vieköön, miten yksinkertainen! Pitäisi ihmisenkin ymmärtää, että kyllä ne  Ylessä tietävät, mitä lähettävät. Tuntuu jotenkin oudolta, että ohjelmissa pitäisi alituisesti lässyttää jostain erilaisista asioista. Erilaisia sanoja sieltä vaan tulee. Minun mielestäni rutiinit ovat ihan mukavia.

Minusta on samantekevää, mitä radiosta tulee, kunhan ihmiseni pitää sen toosan hiljaisella. Sen kuulo heikkenee samaa tahtia näön kanssa, joten voi olla odotettavissa ankaria aikoja. Voihan Tiikerin tassut! Säkkipilliä en kyllä siedä! Ihminen innostui The Crown-sarjasta ja katseli sitä tuntikausia. Ja se säkkipilli! Silloin minä ulvoin! Onneksi älysi laittaa hiljemmalle, vaikka onkin välillä ajatuksenjuoksultaan hidas kuin Hömötiainen.

Kaikesta saa huolehtia.

Edelleen kiukuttelevana ihminen alkoi keriä lankaa. Sitä oli mukava seurata. Kun kissa sekoittaa lankavyyhden, siinä on toimintaa, äksöniä. Sinä on riemua. Siinä on kynsiä, hampaita potkivia takatassuja ja paikallaan piteleviä etutassuja. Ja siinä on myös kynsittyjä, raavittuja ja pureskeltuja ihmiskäsiä, jos se uskaltaa tulla väliin. Yleensä ei uskalla. Heh. Ihminen kannattaa pitää tietynlaisessa kunnioituksen tilassa. Kissan elämään tulee silloin laatua.

Tällaiselta näytti, ennen kuin ihminen aloitti kerimisensä.


Mutta kun ihminen alkoi puuhata töppösormillaan vyyhdin kanssa, ei siinä ollut mitään riemua. Kautta Leijonan ja Seitsemän Gepardin, ihminen melkein itki raivosta. Se yritti löytää aloituskohtaa kerimiseensä, mutta ei siitä mitään tullut. Lopulta se repi ja raastoi, senkin ilman iloa. Pyhä Puuma, kun huvitti.
Minun mielestäni ihmiseni pitäisi keskittyä tulevaisuuteen. Huomenna kuulemma Siperiasta vyöryy hirmuinen pakkanen, joka pitää otteessaan niin kissaa kuin ihmistäkin. Ajattelisi nyt lämmittämistä, puita ja kuivia sytykkeitä. Lämmittäisi saunan ennen kuin on 20 astetta kylmempää kuin nyt.

Ihminen valittaa, että uusintoja tulee radiosta. Voisi keskittyä katsomaan asioita uudesta näkövinkkelistä. Niin kuin minä teen.

Voihan Ilveksen villat ja töpöhäntä! Tänään on se päivä, jona ihmiset karkoittavat pahoja henkiä paukuttamalla ja räiskimällä ilmaan rakettejaan. Minä olen aika rauhallinen kissa, mutta olen kuullut monista lajitovereista, jotka pelkäävät. Koiraparat saattavat lähteä karkuteille. On tunnustettava, että kaupunkivankilassa säälin jopa lintuja. En voi unohtaa, miten pelästyneinä varikset ja harakat lentelivät edestakaisin, hiljaisina kuin haamut, kun hulluksi tulleet ihmiset riehuivat rakettiensa kanssa. Täällä on toivoakseni rauhallisempaa. Aivan ilman paukuttelua ei selvitä, mutta joku tolkku sentään on täkäläisillä ihmisillä. Tekisi mieli kyllä näyttää niille, mistä Leopardi... no joo.

Hännän alla on hyvä olla. Varsinkin oman häntänsä alla.


Lopuksi toivotan kaikille oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta. Ihminen toivottaa myös, luulen, mikäli rauhoittuu kaikesta, joka nyt niin kovasti harmittaa. On se taas ihan tyyni ja keskittyy olennaiseen, kunhan vähän aikaa kuluu. Minäkin hyvittelen sitä, ettei se vaan saa päähänsä muuttaa kaupunkivankilaan. Minulla on keinoni kertoa, miten hyvin viihdyn täällä maalla. Tähän tulisi hymiö, mikäli olisin ihminen. Niillä on niin rajoittuneet keinot ilmaista itseään."

"Eikö meillä ole täällä skiitassa niin kiva olla... Mitä me siellä kaupungissa..."

Joulupuuro

Söin juuri aamupalaksi paistettua riisipuuroa, joka on herkkujen herkku. Voi ja kuumuus kehittävät puuron pintaan ihanan rapean kuoren, ja kun siihen lisää sokeria ja kanelia, niin oj då. Ja totta puhuakseni sivalsin puuron päälle vielä voita. Kerran tai kaksi kertaa vuodessa voi niin tehdä. Isäni kutsui riisipuuroa tonttupuuroksi. Hän oli muutenkin perheen tonttuasiantuntija. Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun isä kertoi, missä saunatonttu asuu Wuorelan saunassa. Wuorela sijaitsee Turun Portsassa.

Eilen mantelin puurosta kauhaisi itselleen eräs miespuolinen sukulaiseni. Onnea vaan hänelle. Äiti kätki aikoinaan joulupuuroon aina mantelin. Isosiskoni oli kerran jonkin verran opportunisti, tai miten sen nyt ilmaisisi.  Hän ainakin halusi varmistaa itselleen mantelin ja tulevan vuoden onnen heittämällä salaa puuropataan kourallisen manteleita. Valitettavasti hän ei huomannut, että mantelit olisi pitänyt kaltata. Toisaalta ruskeat mötikät oli helppo kerätä omalle lautaselle valkeasta puurosta. Siskoni sai epäilemättä onnekkaan tulevan vuoden.

Ramasee. Tästäkin kuvasta näkee, millaisen talvikarvan Inkku on kasvattanut.


Ehkä viime jouluna kuuntelin radiosta vanhan haastatteluohjelman. Siinä kunnioitettavaan ikään ehtinyttä emäntää jututettiin ennenvanhaisesta joulunvietosta. Tämä äiti oli saattanut maailmaan hurjan määrän lapsia, viisitoista tai olisiko ollut jopa enemmän. Niilo Ihamäki, tai kuka haastattelija olikin, kyseli suurperheen jouluruoista. Emäntä kertoi, että otettiin esille talon suurin kattila ja keitettiin se täyteen puuroa. Sitten puuro syötiin. Haastattelija myötäili emäntää, mutta muistutti sitten, että niistä jouluruoista piti kertoa. Emäntä toisti rauhallisesti, että jouluna syötiin puuroa. Haastattelija alkoi käydä epätoivoiseksi, kun haastateltavasta ei enempää herunut. Mutta emäntä oli selväsanainen ja rauhallinen ja jäi kyllä ainakin minun muistiini.

Välillä pitää venytellä.


Akan ja kissan joulu sujui upeasti. Vietettiin juhlaa suvun kesken. Saunan löylyt olivat oikein makeat. Tuuli oli illalla tyyntynyt, ja kun maa oli musta, oli tähtitaivas uskomattoman kaunis. Ruoat olivat onnistuneet. Perunalaatikossa, joka on minun bravuurini, oli tosin liian vähän suolaa. Siihen laatikkoon ei suin surminkaan lisätä siirappia, vaan imeltyminen pitää saada aikaan itsestään pitkän ajan kuluessa eli yli yön imellyttäen ja matalassa lämpötilassa paistaen. Joulukalana oli yli kaksikiloinen kirjolohi, josta saattoi jäädä vielä minulle lounas. Uutuutena oli punajuuri-sinihomejuusto-creme fraiche -paistos, joka oli todella hyvää. Ipa oli tehnyt ihanat piparkakku-tiramisut laseihin. Niiden päällä oli vielä pölysokerissa kieritellyt jäätyneet puolukat. Aah!

Vihdoinkin kahden!


Pukkikin oli käynyt ja jättänyt lahjat vähän hajalleen, mutta parasta oli, että kerrankin oltiin monta tuntia yhdessä saman katon alla. Kellään ei ollut mitään asiaa minnekään muualle. Yksi ja toinen tosin hiipi pilkkopimeässä rantaan ihailemaan merta ja tähtiä.

Pakkasaamuna

Mantereen puolella on kuuleman mukaan ollut aamulla 14 astetta pakkasta. Meillä oli 8, kun ehätin katsomaan. Nyt on jotain 4:n paikkeilla. Ilma lämpenee nopeasti. Meren pinnalla on lasinkirkas yksiöinen jää. Onneksi en ole luistelusta innostunut. Tuollainen jää voisi houkutella vastustamattomasti. Inkulla on jäänaskalit luonnostaan. Minulla ei ole, mutta on sentään painoa jonkin verran enemmän kuin Inkulla.

Viime kerralla tavatessamme leivoin leipää lintusille. Nyt se on hävinnyt melkein kokonaan, niin kuin kuvasta näkyy. Sitä ovat jyystäneet huomattavasti jykevämmät etuhampaat kuin sinitiaisilla ja muilla semmoisilla on. Toisin sanoen orava tai mistä minä tiedän, kuinka monta niitä on, on ollut asialla. Orava on ollut huolimaton ja murustellut melko lailla. Niinpä maassakin on  paljon syötävää. Mustarastas aterioi siinä. Onneksi ei ole näkynyt mitään nelijalkaista nälkäistä väkeä. Enkä tarkoita nyt Inkkua enkä peuroja.

Eteisessä haisee siideriltä, sanovat. Kannoin eilen sisälle perunat, juurekset ja melkoisen määrän omenia. Tosin eteisen lattialla on edelleen kaksi astetta lämmintä, mutta parempi varoa kuin katua. Olen koko syksyn aamuisin silpunnut hiutaleiden ja veden joukkoon pari omenaa. Sitten mikroon ja nauttimaan kauraomenapuuroa. Siis puurolautanen menee mikroon, ja minä nautin sen sisältämän annoksen keittiön pöydän ääressä. En ole viitsinyt kuoria omenoita, eikä tuo ole mitään haitannut. Eilen sen siiderinhajun motivoimana keitin viiden litran kattilallisen omenahilloa. Ensimmäistä kertaa jätin omenat kuorimatta. Tuleepahan enemmän kuitua. Mahdollisesti keitän vielä toisenkin satsin, mutta siihen en lisää sokeria.

Olen antanut sen verran periksi, että keittiössä on nyt koko ajan sähköpatteri päällä. Hellalla keittiötä on vaikea pitää lämpimänä näillä keleillä. Olen ehtinyt jo monta kertaa katua pihiyttä, joka valtasi minut viime remontissa. Keittiöön olisi ehdottomasti pitänyt hankkia varaava liesi. Minähän olen siinä(kin) mielessä yksinkertainen, että uskon kaiken, mitä minulle sanotaan. Uskoin senkin, mitä tuon pikkulieden lämmitysominaisuuksista sanottiin myyjän nettisivuilla. Olisi pitänyt uhrata pari tonnia lisää, mutta nyt on myöhäistä vaikeroida. Muuten lämpö on pysynyt hyvin, ikivanhat uunit pitävät kyllä kamarit lämpiminä. Tällainen pakkanen ei ole mitään. Mutta annas olla, kun tuuli käy meidän ylitsemme. Se on ikävä vieras.

                             Omenanhillo ja Inkun turkki ovat väriltään aika                                lähellä toisiaan.


Mitäs tässä vielä. Inkeri kronklaa taas ruoasta, mikä on normaali vallitseva tilanne. Matolääkityksen siis annoin, mutta yhä edelleen, joskin harvoin, se laahaa takapuoltaan. Tästä toiminnasta eräs kommentaattori käytti vuosi sitten hauskaa sanontaa, jota en ole ennen enkä jälkeen kuullut: vetää luukelkkaa! Nyt tarkkailen epäluuloisena elikon pyllyä, sillä pelkään anaalirauhasen tulehdusta. Sitä pelkään, koska Inksua ei saa helposti kuljetuskoppaan muulloin kuin kyyn myrkyn tainnuttamana.

Aurinko nousi tänäkin aamuna, mutta vasta, kun se oli ehättänyt Stenbackan mäen länsipuolelle ja oli ihan tien päällä. Siis sukkelast kulmast paistoi, olisi äitini sanonut. Sukkelaa on sekin, että kauan ei enää päivä lyhene. Ja koskas se Tuomaan päivä onkaan? Sitä ennen tulee Lucia. Ennen muinoin ajateltiin, että juuri Lucian päivänä on vuoden lyhyin päivä. Maria Lang on sijoittanut Lucian-päivään yhden dekkarinsakin, kuinkas muuten.

                              Inksun suhtautuminen salakuvaukseen on                                           muuttunut. Tässä se syöksyy siepatakseen                                         kameran paparazzilta.

Käväisin ulkona ottamassa kuvan pureskellusta linnunleivästä, kun havahduin. Jossain kohisi ja huokui. Tuuli oli nousemassa; pihapuiden oksat olivat vielä liikumatta, mutta metsässä oli jotakin tapahtumassa. Upea ääni. Dramaattinen. Olisi sopinut johonkin näytöskappaleeseen ennakoimaan muutosta. Mitäköhän se meille ennakoi?

                              Inkerin iltakatse

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Itsenäisyyspäivän vietossa ollaan Mäkituvassakin. Suomen tasavalta on itsenäinen, ja se on hyvä asia. Näin itsenäisyyspäivänä on nykyään tapana kunnioittaa rintamamiehiä. Samoin näyttää nykyisin olevan tapana valittaa, miten minun sukupolveni ihmiset ovat kasvaneet sodan varjossa. Isät ovat olleet puhumattomia, aggressiivisia, traumatisoituneita, alkoholisoituneita vaimon- ja lastenhakkaajia. Minun isäni ei ollut, enkä ole tällaisista perheistä edes kuullut. Olen kuitenkin aika monta ikäistäni ja minua vähän vanhempaa elämäni aikana tavannut. Monenlaista on myös puhuttu, uskouduttukin. Ns. aineellisesti oli ns. vaikeaa, mutta ei sitä silloin kauheasti huomannut. Ruokaa oli, äiti ompeli vaatteita, turvallisuuttakin oli. Ennen kaikkea oli vanhemmat, jotka olivat sitä mieltä, että lapset saavat käydä koulua niin kauan kuin päätä riittää.

Inke vahtii namejaan.

Edelleen namien kiehtovassa tuoksumaailmassa.


Tämä tällä erää ihmisistä.

Olemme valmistelleet Inkun kanssa lintujen itsenäisyyspäivää. Koska pyrin sataprosenttiseen autenttisuuteen ja absoluuttiseen totuuteen näitä juttuja kirjoittaessani, on nyt pakko tunnustaa, että ei kissani järin voimallisesti ole ollut järjestelyissä mukana. Uskoisin kyllä, että lopputulos miellyttää kissuliakin.

Jo parisen vuotta trendikkäät ihmiset ovat olleet innostuneita siemennäkkäristä. Erilaisista siemenistä, ehkä jauhoistakin ja jostain nesteestä, leivotaan ohut lätty, joka levitetään pellille ja paistetaan. Ja syödään pois. Päätin leipaista tipuliineille siemenleivän. Siinä nesteenä toimi kookosrasva; sellainen, jossa äiti paistoi munkkeja. Kun tämä kova epäterveellinen rasva oli sulanut, tungin siihen lintujen siemensekoitusta niin paljon kuin mahtui. Annoin jäähtyä, kuumensin hetkellisesti ja kumosin kattilan sisällön lautaselle. Ja kas: siinä se oli. Siemenkaakku, joka tosin muistutti enemmän loimaalaista kakkoa kuin mitään kaakkua.

Jännittävää oli, suostuisivatko rasvan- ja siemensyöjät syömään tätä uudenlaista tarjottavaa. Voin ylpeänä kertoa, että hyvältä näyttää. Vähän aikaa linnut epäröivät, mutta sitten kokeilunhaluisimmat ottivat ratkaisevan askeleen tai pyrähdyksen.

Tänään taas pakkasherra on nähnyt hyväksi kunnioittaa meitä läsnäolollaan. Kovalla pakkasella linnut pysyvät yleensä poissa ruokintapaikalta. Lintumiehet selittävät sen johtuvan siitä, että aterioitseminenkin kuluttaa energiaa; parempi kyyhöttää jossakin säästämässä energiaa. Semmoistakin asiantuntijat tähdentävät, että auringonkukansiemenien kuoriminenkin kuluttaa liikaa energiaa. Kuorittuja siemeniä siis tipuille.

Meidän ruokinnalla oli eilen viisi punatulkkua ja yksi mustarastas. Sitten oli iso, sinne tänne singahteleva tiaisparvi ja jokunen pikkuvarpunen tietty. Nytkin siellä on lounaalla melkoisesti väkeä, ei ole siis liian kylmä. Olemme tyytyväisiä. Inkeri oli tunnin verran happihypyllä. Sitten se tuli sisälle, kun älysin avata ikkunan ja kutsua. Näin kylmällä ilmalla keittiön ovessa on kolmiosainen foam-eriste sisäovena. Niin laiska olen, että edes kissan takia en viitsi sitä kovin usein purkaa ja koota. 

Jos oikein tarkentaa, voi nähdä siipiveikkoja.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Me elämme hiljaksiin elämäämme eteenpäin, kunnes liitymme yhdessä koko Suomen kanssa juhlimaan Linnan juhlissa. Minua jännittää melko lailla, millainen puku rouva Haukiolla on. Sitten, kun alkaa haastatteluosuus, jonka aina mainostetaan olevan vallankumouksellisen uustyylinen, todennäköisesti suljen telkkarin. Kun on noin 45 kertaa kuullut samat kysymykset ja samat vastaukset, eivätkä haastateltavatkaan ole juuri vaihtuneet, katson sen oikeudekseni enkä syyllisty pyhäinhäväistykseen.

Tällainen konstruktio. Kahleitten kalinaa ja häkkiympäristöä ehkä, mutta harhaa se on vain.

Keskustelua

"Hei, Inkeri. Tervetuloa sisälle! Voi miten sinä oletkaan raikas. Mutta tassut ovat kylmät. Häntäkin on aivan kylmä.

Tulehan vähän keskustelemaan. Tule tänne, Liisan vatsalle. Noin. Hienoa, Inkku. Mistä keskusteltaisiin? Keskustellaanko hippiäisistä? Liisa luki tänään monesta lintukirjasta hippiäisestä. Se, jolla on kirkkaankeltainen vahva viiru päälaella, on naaras. Koiraalla on oranssi viiru. Mutta sinähän tunnet hippiäiset paremmin kuin Liisa. Sinä olet niin sanoakseni pureutunut paremmin niiden elämään kuin Liisa.

                              Tämän maton kauneutta on kiitetty. Terveisiä        Sinikalle!

Hippiäisellä on neulanterävä ohut hyönteissyöjän nokka. Sen Liisa näki. Liisa voi vain kuvitella, miten hippiäisen kaltainen hyönteissyöjä on nyt, marraskuun viimeisinä päivinä, melkoisen pakkasjakson aikana, ahminut valtaisia proteiinipommeja, rasvaisia hyönteisiä, jotka vasta heräävät 10 asteen pakkasessa. Hento nokkakin saattaa semmoisten monsterien kanssa murtua, mutta hirmuinen hippiäinen ei epäröi! Hippiäinen syö ja syö ja kasvaa melkeinpä 5 gramman painoiseksi! Siitä tulee vahva ja aggressiivinen. Hippiäisethän ovat muutenkin melkoisia rähinöitsijöitä ja räyhähenkiä. Kissalle ne ovat suorastaan vaarallisia. Ne vaanivat, odottavat suotuisaa hetkeä, ja kun kattiparka on suojaton, ne iskevät. Kissaressu on täysin voimaton, kun hippiäislauma iskee. Viisas kissa tietysti yrittää päästä iskemään ensin. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Viidakon laki.

Joku asiantuntematon ja pahantahtoinen viherpiipertäjä saattaisi sanoa, että nälkiintyneen ja kohmettuneen Euroopan pienimmän linnun lahtaaminen ei ole kovin sankarillinen teko. Mutta me emme sano niin. Mehän tiedämme hippiäisen häijyyden ja kaiken sen pahuuden, joka kätkeytyy viattomanoloisen ulkonäön taakse.
Ja miten jalomielinen sinä olitkaan, kun toit tämän häijyläisen Liisalle! Liisa ei sitä syönyt, tunnustan sen. Mutta Liisa keräsi lintukirjoja ympärilleen ja aloitti tunnistamisoperaation. Ja nyt Liisa tunnistaa hippiäisen. Tai sanoisinko: Liisa tunnisti tuon kelvottoman siipiäisen. (Mutta oli se vahva keltainen päälaenviiru kaunis.)

Tänä syksynä et olekaan tuonut mitään tuliaisia emännällesi, et nisäkkäitä etkä näitä dinosauruksien jälkeläisiä. Tai niin, löytyihän se yksi muumioitunut linnunneljännes sängyn alta aiemmin syksyllä. Mutta sitähän ei voi oikein laskea. Linnunmurunen...

Nyt nukut; kehräät ja nukut. Toivottavasti et näe painajaisia. Päiväsi on ollut raskas. Aivan mahdollista on, että jokin posttraumaattinen stressireaktio saattaa olla odotettavissa. Pitänee harkita jonkinlaista terapiaa. Uh! Suorastaan pudauttaa, kun ajattelee, millaisen kärsimyksen läpi olet joutunut käymään. Ei ole kissalla helppoa, ei. Taistelet, voitat, ja saaliin tuot rakkaalle emännällesi. Mikä luonteen jalous! Mikä uhrautuminen!"