Tänään virittelin tulen keittiön hellaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun häkähälytin vajaa viikko sitten puhkesi huutoon. Pellit ovat vielä auki, enkä aio niitä ihan pian sulkeakaan.
Keittiössä oli kylmä. Viime viikolla siis, perjantaiaamuna. Hellanpesässä roihusi pian iloinen ja ennen kaikkea lämmittävä tuli. On kummallista, kuinka erilainen lämpö tulee nimenomaan puuhellasta kuin vaikkapa sähköpatterista tai jopa pystyuunista, joita meillä on täällä kaksin kappalein. Siinä nautiskellessani juolahti mieleeni, että käytänpä tilaisuutta hyväkseni ja loihdin itselleni maittavan lounaan lämmön sivutuotteena.
No. Perunaa ja sipulia. Tonnikalaa öljyssä. Kermaa. Suolaa ja pippuria. Uuniin. Siellä paistos paistui, kypsyi ja muuttui kauniin ruskeaksi pinnaltaan. Tempaisin vuoan uunista ja jätin hellankulmalle jäähtymään. Puita en ollut enää vähään aikaan pesään lisännyt. Lähdin Malmille asioille. Kävin apteekissa, ruokakaupassa ja tankkasinpa vielä autonkin. Hurruuttelin sitten kotiin. Inkkukin oli jäänyt sisälle nukkumaan, joten en ollut pitänyt erityistä kiirettä takaisintulon kanssa. Purin kassini ja vedin sitten hellan pellit kiinni. Pesä oli ollut sellaisenaan ainakin kaksi tuntia.
Nuoriso oli saapunut paikalle kauppareissuni aikana. Istuttiin tässä kamarissa ja höpötettiin mitä höpötettiin, enimmäkseen asiaa, niin kuin yleensäkin tapaamme tehdä.
Hajaannuttiin siitä sitten. Inkku taisi lähteä partioimaan reviirinsä rajoille. Miespuolinen nuoriso lähti valmistelemaan saunanlämmitystä, naispuolinen alamökkiin ja minä jäin sohvalle virkkaamaan. Oli mukava olo. Kaikki hyvin. Mukavaa seuraa tiedossa koko päiväksi. (Olisi ollut vielä seuraavaksi päiväksikin, mutta ne kirjamessut!)
Yhtäkkiä suloisen perjantai-iltapäivän auvon keskeytti paholaismainen ujellus takakamarista. Äänen voima oli hirmuinen. Hyppäsin pelästyneenä sohvalta ja painelin takakamariin, kohti äänen lähdettä. Samantien paiskauduin sängylle, sillä nopea lähtö oli saanut veret valahtamaan päästä varpaisiin tai jonnekin. Huomasin kuitenkin, että ääni lähti häkämittarista. Kolme ujellusta ja tauko. Uudelleen kolme ujellusta. Huomasin, että mittari osoitti 70 yksikköä jotakin jossakin, eikä huutoa saanut mistään vipstaakista lakkaamaan. Hädissäni toimitin vehkeen ulos, ja johan tokeni. Vakuutan, että palovarottimen ääni ei ole mitään häkämittarin ääneen verrattuna.
Olin täysin pihalla. Mittarin täytyi olla jotenkin sekaisin. Eihän missään ollut tulta eikä liian aikaisin suljettuja peltejä. Varmuuden vuoksi avasin kaikki ovet ja ikkunat ja kävin vielä vintissä tutkimassa tilanteen. Kaikki hyvin sielläkin. Olin jo avannut hellan pellitkin, varmuuden vuoksi. Nyt kurkistin pesään. Ja eikös vaan siellä hehkunutkin jotakin pahaenteisen punaista. Hain häkävaroittimen sisään, ja heti heilahti nuppi, jos ei sentään kaakkoon, niin yli 30 yksikköön jotakin jossakin. Vieläkin. Pakko oli uskoa, että olin saanut aikaan ihan oikeaa häkää. Onneksi Inkku oli ollut kaiken aikaa ulkona, joten sen herkkä elimistö ei ollut joutunut kärsimään.
Eihän moinen määrä hiilimonoksidia vielä meitä olisi tainnuttanut, mutta kuitenkin. Syytä olla varovainen hellanpesän kanssa siis. Tuli myös todistettua, että varotin toimii. Hyvä.
Olen kertonut ennenkin, miten taistelemme Inkerin kanssa sohvannurkasta. Eilisiltana sain päähäni jättää himoittu nurkka Inkulle ja muutin itse toiseen päähän sohvaa. Inkku on selvästi ymmällään muutoksesta. Otin pari kuvaa uudesta perspektiivistä.
Inkku on kääntänyt selkänsä minulle. Tai eihän Inkku mitään ole muuttanut. Minä vain olen väärässä paikassa.
(Ja mitä tulee siihen tonnikalalooraan, jonka olin ihan omasta päästäni kehittänyt, niin se oli valjua niin näöltään kuin maultaan. Rasvaa siinä oli sentään niin paljon, että rupesi sappi oireilemaan.)
