Olin ottanut askeleen ja pysähtynyt. Seisoin keittiössä, enkä tiennyt, mitä olin tekemässä. Sitten muistin: kahvia! Otin kaapista murukahvipussin, pöydältä lusikan ja annostelin huolellisesti aineen kuppiin, johon olin juuri kaatanut kuumaa vettä. Suvun kauhuksi juon yksikseni vuodesta toiseen murukahvia. Suosittelen sitä muillekin, mutta Suku ei vakuutu. Ninpä ostin perjantaina K-Supermarket Katariinan loistavan tarjouksen innoittamana 3 pakettia Kulta-Katriinaa (yhden tavallisen ja kaksi tummapaahtoista) noin 9 eurolla. Joululahjoiksi. Vieraskahviksi. Toisaalta melkein kaikki vieraani juovat murukahvia. Suku siis ei. Sukukahviksi.
Rakas kissani Inkeri ilmineerautui (vähän muokattu pernjänkielinen sana) keittiöön ja naukaisi vaativasti. Olen lepsuudessani ruvennut antamaan sille silloin tällöin saunapalvikinkkua. Puhelin siinä kissalle, että katsotaanpa tätä vanhempaa kinkkua ja ohoh, viimeinen käyttöpäivä 16.12. Taitaa olla jo vähän väkevän makuista. VÄKEVÄN makuista! Vuosikymmeniin en ole muistanut enkä varmaan koskaan käyttänyt sanaa tässä merkityksessä. Jostain se nyt vaan tuli mieleen, ajalta ennen jääkaappia. Äitini eufemismi. Mikään ruoka ei koskaan maistunut pahalta edes vanhentuneena ja hapantuneena, vaan tällainen korrastunut (!) tuote maistui väkevältä.
En lähettänyt ainoatakaan joulukorttia. En päättänyt, etten lähetä. Lykkäsin sitä vain päivästä toiseen, kunnes oli liian myöhästä. Kiitos kaikista saamistani korteista. Puolustuksekseni kerron, että olen kyllä ajatellut kaikkia niitä, joille olisin kortin lähettänyt. Ajatellut ja lämmöllä muistanut.
Perjantaina tänne tuli tonttu Tarmokas. Hän organisoi ja toteutti joulusiivouksen tuossa tuokiossa. Kun tonttu Sanavalmis tuli hakemaan Tarmokasta eilen pos, hän totesi, että täällähän näyttää ihan ihmismäiselta. Joulu voi siis tulla! Kiitos, rrrakas tonttu Tarmokas!
Nyt eletään sunnuntain eli aatonaaton puoltapäivää. Kinkku ja joulukala odottavat vielä K-Supermarket Reimarissa. Tai: toivon että odottavat. Mikäli ne ovat jo muuttaneet kaikki uusiin koteihin, meidät Inkerin kanssa ottaa ohraleipä. Toivotaan parasta. Onhan tässä vielä aikaa.
Oikein leppoisaa joulua kaikille ystävillemme. Otetaan rennosti, muistetaan toisiamme, niin lähellä kuin kaukomailla olevia, niin eläviä kuin tuonilmaisiin lähteneitä rakkaitamme. Syödään mitä satumme saamaan. Mennään saunaan, jos se saadaan lämpimäksi pakkasessa.
Talvipäivänseisaus on jo takana. Nyt eteenpäin, kohti valoa!
Vakavia aikoja eletään. Britit (joita ennen sanottiin englantilaisiksi) eivät tiedä, mitä tekisivät Brexitinsä kanssa. Minä voisin kyllä kertoa sen heille, mikäli joku keksisi kysyä. Ei engelsmanneilla ole koskaan, ei ainakaan hyvin pitkään aikaan, sanoisinko 500 vuoteen, ollut mitään intoa kuulua Eurooppaan, toisin sanoen mannermaahan. Siellä ovat touhunneet saarellaan, solmineet jonkun loistava yhteisymmärrys -sopimuksen, jos on ollut tarpeen, ja käyneet tarvittaessa voittamassa kulloinkin käynnissä olevan sodan. Tällaista sotkua ei olisi syntynyt Churchillin aikaan. Silloin ei liitytty EU:hun, jota ammoin kutsuttiin EEC:ksi.
Mäkituvassa on myös asiat sekaisin, vaikka en suin surminkaan halua verrata Englantia Mäkitupaan. Sehän olisi kuin vertaisi kuningatar Elisabetia....no, johonkin suomalaiseen naisihmiseen. Olen useamman viikon, säiden suosimana, lykännyt erästä syystyötä, hieman raskasta, mutta välttämätöntä. Eilen, tutkittuani huolellisesti sääennusteita, päätin, että tämä päivä, tiistai 11. joulukuuta, on oleva se päivä. Oloni oli jo etukäteen huojentunut, mutta mehän tiedämme, että ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Puolen yön maissa nimittäin tajusin, että vesi on lopussa. Seurasi puolihysteeristä juoksentelua vesipänikältä toiselle, mutta ei totuus miksikään muuttunut. Ainoa juotava vesi oli Inkun vesikupissa ja vedenkeittimessä.
Meni kolmeen, ennen kuin sain unta. Tämän päivän olen haahuillut aamutakissa tietämättä, mitä tehdä. Olen juonut murukahvia ja syönyt näkkileipää (ruokakin alkaa olla lopussa), huokaillut, roikkunut facessa, huokaillut, lukenut, että Samuli Edelman esiintyy Valamossa, huokaillut, tutkinut sukua. Ja huokaillut.
Missä ongelma? kysyy normaali ihminen. Painu kauppaan, osta vettä ja näkkileipää, vaihda vaatteet ja tyhjennä lopultakin se penteleen huusi, peseydy, vaihda vaatteet, juo vettä, syö näkkileipää ja tee sen jälkeen mitä haluat.
Mutta kun minä en ole normaali ihminen. Jos ennakkosuunnitelmat menevät pieleen, minä en osaa tehdä mitään. Netissä roikkumista, facea, blogin kirjoittamista ja sukututkimusta ei lasketa. Olen joskus ihmetellyt, ihan tosissani, minkähän diagnoosin olisin saanut, jos sata vuotta sitten semmoisia olisi tullut mieleen antaa kansakoululaisille. Tai oppikoululaisille.
Olen päättänyt, että minulla on Höpsberg. Siihen kuuluu edelläkuvatunlaisia piirteitä, ihmisten karttelua, eläinten arvostamista (lukuun ottamatta Inkun viholliskissoja ja kettuja ja käärmeitä ja huuhkajia ja supikoiria ja irrallaan olevia koiria ja niiden isäntiä). Muun muassa. Luonnonsuojelu on erittäin tärkeää, mutta kun silmä välttää, Höpsberg-ihminen kantaa muovia kotiinsa selkä vääränä. Tässä aluksi. Diagnoosi täsmentyy tulevaisuudessa.
Höpsberg-ihminen ei tee mitään, ennen kuin on selkä seinää vasten. Nyt on. Oireileva päänsärky ilmoittaa, että olisi syytä juoda. Kissa on kääntänyt selkänsä. Pitänee tästä ruveta...
Meidän ulkovalot ovat toimineet liiketunnistimella ja hämäräkytkimellä tai jotain sellaista. Viime keväänä systeemi petti. Kesällä ei ollut niin väliä, mutta kun syksy saa, saa myös pimeys aina vaan aiemmin ja aiemmin. Tokmannilta saa halvalla led-valonheittimiä. Arvelin, että sähkärin paikalletulo voipi maksaa enemmän kuin pari lediä, ja nyt meillä on ledi - ei jedi - sekä täällä ylämökin kulmalla että alamökin kulmalla. Ja tiedättekös! Ne valonheittimet ovat todella valonheittimiä. Sellaiset voisi kuvitella vaikkapa vankileiri Golditzin vartiotorneihin. Jotka nykyään toivottavasti ovat kaatuneet.
Inkku herättää systeemin toimimaan kevyesti. Eilisiltana aloin seurata valojen leimahtelua. Takakamariin alamökin valo näkyy selvästi. En saanut unta, ja seurasin tätä valoleikkiä ihmetellen, mitä porukkaa tontilla mahtaa kulkea.
Ohoh, kun lipsahti väriä liikaa.
Aamulla Inkku olisi halunnut ulos viideltä, mutta en päästänyt, koska sillä ei minun ymmärtääkseni ole mitään tekemistä sysipimeässä yössä. Kuudelta hellyin ja menin itsekin ulos. Ylälamppu paloi, mutta siinä valokiilassa istui Inkku. Mutta kas kummaa: myös alalamppu paloi. Yritin kuikuilla, näkyisikö ketään kaksi- tai nelijalkaista. Sitten se valo sammui, mutta muutaman hetken kuluttua välähti uudelleen palamaan. Outoa tunnelmaa säesti voimallisena taustamusiikkina ukkonen, joka riehui jossain eteläisellä merellä. Kahdeksan maissa ukkonen tuli ihan kohdalle, mutta ei siitä sen enempää.
Äsken kävin keittiössä ja vilkaisin ikkunasta ulos. Pikkuinen peurapukki makoili ikkunan alla omenapuun katveessa. Hämmästyin aika lailla. Ensinnäkin: en ole koskaan nähnyt rentoutuvaa peuraa ja toiseksi: miten ihmeessä peura rentoili keittiön ikkunan alla, kun sen kotimetsä on ihan toisella puolella tupaa?
Suuri sääli täytti sydämeni. Ilmeisesti asentamamme valot ovat nyt säkähdyttäneet pikku peuraliinin, eikä se uskalla kulkea entisiä polkujaan. Ennen vanhaan Loimaalla asuessani uhosin, että ainoa hyvä peura on kuollut peura, siellä kun niitä liikkuu laumoittain tiellä. Mutta nyt todella liikutus valtasi lampaansydämeni (lainaus Waltarilta). Hiirenhiljaa otin kuvia pesemättömien akkunoiden läpi ja päästin Inkun ulos toiselta puolelta mäkitupaa, ettemme olisi häirinneet peuran lepoa. Enkä siis suinkaan rynnännyt ulos kattilankansia kalistellen ja huutaa huikaten karkoittaakseni kirotun peuran salaattimailtani.
Mutta mitä minä teen noille valoille? (Peura lepäilee paikoillaan edelleen, enkä minä uskalla panna edes perunakattilaa hellalle, etten häiritsisi sen päivälepoa.)
"Osaatko sinä ihan tosissaan lentää?" kysyin eilisiltana tai oikeastaan melkein yöllä harjatessani kissaani Inkeriä. Inkku tuli sisälle puoli kahdeltatoista. Harjaan sitä joka ilta vartin-parikymmentä minuuttia, riippuen vähän saaliin suuruudesta. Saalishan koostuu niistä inhottavuuksista, joita Suomen luonnossa nykyään liikkuu liiankin kanssa. Taidanpa palata vanhaan, ikivanhaan, tapaan olla mainitsematta otuksen oikeaa nimeä. Tiedättehän, ei puhuta karhusta, vaan mesikämmenestä tai metsän kultaisesta omenasta. Jos mainitsee oikean nimen, tosinimen kuten ehkä Ursula Le Guin olisi sanonut, otus voi tulkita sen kutsuksi, miltä kaikki hyvä meitä varjelkoon.
Mutta miksi nimittäisin noita iljettävyyksiä? Ei kai ainakaan millään ikävällä nimellä. Entä jos ne pienet penteleet jollain joukkoaivoillaan sittenkin ymmärtäisivät, että niistä tässä on kysymys, vaikka miten kierrellään tai kaarrellaan? On se Metsän kultainen omenakin aika kaukana kahdelle jalalle nousseestä hirmuisen suuresta turjakkeesta, jonka korvapuustista tai puraisusta lähtee henki ihmiseltä tai mökkiläisen ainoalta lehmältä. Toisaalta karhua saatettiin pitää myös jumalana, mutta eipä mennä nyt teologiaan.
Pikkumustikka? Kultakilpi? Tahmatassu? Eivätpä taida nämä nimiehdotukset saada massojen spontaaneja suosionosoituksia seisaalleen nousten.
Eilen ei löytynyt Kultakilpiä Inkun turkista yhtään ainoaa. Lienevät paenneet sadetta omiin kotikoloihinsa, oman perheen pariin. - Inkulla saattaa olla joskus muutakin kuin Pikkumustikoita turkissaan. En puhu nyt mitään lintukirpuista. Toissaehtoona sillä oli otsa hämähäkinseiteissä ja koivunsiemenissä. Missähän oli silloinkin luuhattu!
Mutta miksi kyselin Inkeriltä sen lentotaidosta? Tässä kohtaa joudun käymään tiettyä jaakopinpainia itseni kanssa. Onko minun oikein juoruta Mäkituvan katon alla paljastuvista hämärähommista?
Tällä harjattiin jo Tupu-koiraa 60 vuotta sitten.
No. Olenhan sitoutunut rehellisyyteen kuvatessani yhdyselämäämme. Inkku oli saanut saaliiksi aivan uuden lajin edustajan. Siis saaliseläinten joukossa. Inkku oli itsekin ymmällään. Se istui otuksen vieressä ja vain katseli sitä. Hiiri, jolla on siivet ja joka ei ole lintu. Outoa.
Jatkoin harjaamista. Ja kyselemistä.
"Olenko epäonnistunut kasvatuksessasi? Olisiko minun pitänyt antaa sinun olla sisäkissa? Olisitko ollut onnellisempi sisäkissana? Olisiko parempi, jos et joutuisi luonnon armoille etkä varsinkaan niiden kahden pahan kissan, jotka ovat sinua suurempia? Haluaisitko, että hankkisin sinulle uuden kissaongen?"
Inkku ei vastannut mitään. Se vain loikkasi sängyltä, ja ryhtyi lipittämään sulokkaasti turkkilaista jugurttia lautaselta.
Hampaat piilossa.
- Ja nyt se kamera pois!
Seisoin eilen kaupan makeishyllyn tuntumassa. Takana oli raskas ostosreissu; näin syksyn lähetessä ja edetessä on mökinakan varauduttava ankaraan talveen. Kolmesta kaupasta olin ostanut koe-eriä kissanruokaa. Sitä yhtä, jota Inkku syö, ei löytynyt mistään.
No, siinä seisoskellessani aloin tuntea äkillistä heikkoutta, suorastaan huonovointisuutta. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tempaista laajasta tarjonnasta jotakin lääkitsevää. Monen monituista kertaa olen harmitellut sitä, kuinka nuoruuteni ihanat täytesuklaat ovat häipyneet jonnekin, jääneet vain muistoiksi. Ei ole Ruusu-suklaata, eikä niitä Hellaksen levyjä, joiden täytteenä oli ainakin ananasta ja banaania. Kun sitten huomasin ulkoisesti vaatimattoman pötkön, jonka sisällä näytti olevan suklaan ohella ananasta, kaappasin sen oitis kärryihini perunoitten ja porkkanoitten seuraksi.
Unohdin saman tien huonovointisuuteni ja suuntasin seuraavaan kauppaan. Ja sitten kotiin. Hoksasin suklaaostokseni, ja nyt oli aikaa tutkia sitä tarkemmin. Tehdas oli Leader. Patukan nimi oli outo: Zircca. Cocoaa näytti olevan 70%. Totesin, että tämä näytti olevan sitä terveellistä suklaata. Se oli myös gluten free. Mikä mielenkiintoisinta, mukana näytti olevan 14 kappaletta crickets. Kriketistä olen joskus kuullut, mutta tässä kääreessä kriketin viereen oli hahmoteltu jonkinmoiselta heinäsirkalta näyttävä hahmo.
Repäisin kääreen auki. Taitoin palan. Siihen tarvittiin voimia. Tuote oli kivikovaa, mikään ihana kookoksella maustettu ananashillo ei valunut suuhuni. Suklaa oli kitkerää, kookosta ei havainnut kuin epämääräisen homeenkaltaisena läikkänä, ananasta en tuntenut. Ja kaiken keskellä pistävä outo maku.
Söin patukan.
Heinäsirkat kuuluvat kesään. Viimeisenä vanhenevaan korvaan kuuluvat hepokatit. Sitten ei mitään. Jää vain kaipaus. Mitä tilalle? No syö ne sirkat pois, kun ne eivät enää pysty täydentämään kesäiltaasi!
Arvata saattaa, että on huono omatunto. Äitini on kertonut, että vanhan Norrtorpan totossa eli kotisirkka. Sitä tultiin kuuntelemaan kauempaakin. Ja nyt minä söin niitä 14. 14 kotisirkkaa!
Inkku tuli sentään ajoissa illalla kotiin lohduttamaan. Harjasin sen turkista kymmenkunta punkkia. Kannattaa olla varovainen. Kohta ne tunkevat suklaaseen punkkejakin.
Tervepä terve!
Ajan hammas on purra rouskutellut palasiksi erinäisiä kuun kiertoja sitten viime tapaamisen. Kurkkasin, kun ensin olin tämän blogini yleensä löytänyt, että olin viimeksi kirjoitellut melkoisessa kaasussa, siis kirjaimellisesti hiilimonoksidissa. Siitä selvisin, samoin talvesta ja hellekesästä. Sukututkimuksesta pidin parin kolmen kuukauden tauon, mitä nyt maksoin erinäisiä jäsenmaksuja niin Helsinkiin, Saloon kuin Israeliinkin. Tauon aikana pelasin pasianssia, tunnista toiseen. Selvää sijaistoimintaa, eräänlaista pasianssia se sukututkimuskin on, tai palapeliä. Kun kortit ja palat napsahtavat siististi paikoilleen, tuntuu kivalta.
Milli-kissan kanssa leikkimässä.
Helteen myötä oli mukavaa taas tutkiskella MyHeritagen mätsejä. Pyrin pitämään tämän mökin lämpötilan siedettävänä. Päivät yritin olla mahdollisimman liikkumatta sormia lukuunottamatta, jotka siis verkalleen hortoilivat näppiksen yllä. Reippaaseen nauruun purskahdin, kun tajusin olevani itseni viides serkku isänisän puolelta. Isänäidin puolelta olen taas isäni viides serkku. Sukulaismies epäilemättä nautti tilanteesta, hölmönä kun sen hänelle paljastin; kommentoi jotain serkusten välisistä avioliitoista. Kerroin täälläkin muinoin, miten luennoin kovalla äänellä ystävälleni uimahallin pukuhuoneen erinomaisessa kaiussa, miten nimen omaan savolaiset ovat sisäsiittoisia. Olen joutunut sen jälkeen monta kertaa vastakkain tämän jutun kanssa. Äidin puolelta löytyy myös keskenään monenasteisia serkkuja. Yksi juttu on vielä selvittämättä. Jossain seitsemännen polven kohdalla on muuan Erik Johansson Nauvosta, joka on suoran esiäitini toinen mies. Hän on myös jonkinasteinen serkkuni. Luultavasti aivoni nyrjähtävät lopullisesti, ennen kuin selvitän tämän sotkun itselleni Erikin ynnä Erikin lasten osalta.
Näkyykö vihollisia? (Kuvaaminenkin on jäänyt, mikä kyllä näkyy näissäkin kuvissa. Tässä kuitenkin Inkku nykyisessä habituksessaan.)
Olen tietoinen siitä, että mahdollinen lukija on jo epätoivon partaalla. Mitä akka jaarittelee itsestään ja vain itsestään? Mitä kuuluu päähenkilölle, kissa Inkerille?
Inkeri nukkuu tällä hetkellä vintissä. Se on melkoisen laiha, mutta viimeinkin on löytynyt märkäruoka, jota se suostuu syömään: tonnikalaa ja katkarapua hyytelössä. Paketissa on neljä pussia, kaksi tätä hyvää ruokaa ja kaksi pussia pahaa, tonnikalaa ja surimia (hyytelössä), jota Inkku ei suostu syömään. Pitäisi löytyä kissa, jonka mieltymykset olisivat päinvastaiset. Silloin voisi perustaa kissanruokakombinaatin.
Kaikki hyvin! Voi keskittyä juomiseen.
Viime vuosi oli helppoa aikaa, kun Inkerin viholliskissat muuttivat pois. Nyt taas on ilmestynyt kaksi paholaiskissaa, jotka tunkevat tontille, röyhkeämpi jopa sisälle Inkun rappusia myöten. Ne rääkkäävät kissuliparkaa, jonka toinen korvalehti on nyt raapaleella. Inkku on hirmuisen säikky, kavahtaa jokaista risahdusta sisälläkin, eikä rentoudu edes harjaamisen ajaksi. Naapurit ovat kertoneet, että Inkkua ei juuri näy. Se siis pysyttelee täällä mökin ympäristössä ja nukkuu päiväunensa (eilen 8 tuntia) vintissä.
