"Osaatko sinä ihan tosissaan lentää?" kysyin eilisiltana tai oikeastaan melkein yöllä harjatessani kissaani Inkeriä. Inkku tuli sisälle puoli kahdeltatoista. Harjaan sitä joka ilta vartin-parikymmentä minuuttia, riippuen vähän saaliin suuruudesta. Saalishan koostuu niistä inhottavuuksista, joita Suomen luonnossa nykyään liikkuu liiankin kanssa. Taidanpa palata vanhaan, ikivanhaan, tapaan olla mainitsematta otuksen oikeaa nimeä. Tiedättehän, ei puhuta karhusta, vaan mesikämmenestä tai metsän kultaisesta omenasta. Jos mainitsee oikean nimen, tosinimen kuten ehkä Ursula Le Guin olisi sanonut, otus voi tulkita sen kutsuksi, miltä kaikki hyvä meitä varjelkoon.
Mutta miksi nimittäisin noita iljettävyyksiä? Ei kai ainakaan millään ikävällä nimellä. Entä jos ne pienet penteleet jollain joukkoaivoillaan sittenkin ymmärtäisivät, että niistä tässä on kysymys, vaikka miten kierrellään tai kaarrellaan? On se Metsän kultainen omenakin aika kaukana kahdelle jalalle nousseestä hirmuisen suuresta turjakkeesta, jonka korvapuustista tai puraisusta lähtee henki ihmiseltä tai mökkiläisen ainoalta lehmältä. Toisaalta karhua saatettiin pitää myös jumalana, mutta eipä mennä nyt teologiaan.
Pikkumustikka? Kultakilpi? Tahmatassu? Eivätpä taida nämä nimiehdotukset saada massojen spontaaneja suosionosoituksia seisaalleen nousten.
Eilen ei löytynyt Kultakilpiä Inkun turkista yhtään ainoaa. Lienevät paenneet sadetta omiin kotikoloihinsa, oman perheen pariin. - Inkulla saattaa olla joskus muutakin kuin Pikkumustikoita turkissaan. En puhu nyt mitään lintukirpuista. Toissaehtoona sillä oli otsa hämähäkinseiteissä ja koivunsiemenissä. Missähän oli silloinkin luuhattu!
Mutta miksi kyselin Inkeriltä sen lentotaidosta? Tässä kohtaa joudun käymään tiettyä jaakopinpainia itseni kanssa. Onko minun oikein juoruta Mäkituvan katon alla paljastuvista hämärähommista?
No. Olenhan sitoutunut rehellisyyteen kuvatessani yhdyselämäämme. Inkku oli saanut saaliiksi aivan uuden lajin edustajan. Siis saaliseläinten joukossa. Inkku oli itsekin ymmällään. Se istui otuksen vieressä ja vain katseli sitä. Hiiri, jolla on siivet ja joka ei ole lintu. Outoa.
Jatkoin harjaamista. Ja kyselemistä.
"Olenko epäonnistunut kasvatuksessasi? Olisiko minun pitänyt antaa sinun olla sisäkissa? Olisitko ollut onnellisempi sisäkissana? Olisiko parempi, jos et joutuisi luonnon armoille etkä varsinkaan niiden kahden pahan kissan, jotka ovat sinua suurempia? Haluaisitko, että hankkisin sinulle uuden kissaongen?"
Inkku ei vastannut mitään. Se vain loikkasi sängyltä, ja ryhtyi lipittämään sulokkaasti turkkilaista jugurttia lautaselta.
Hampaat piilossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti