YHTEISÖKISSA

 

Akka ja kissa asuvat nyt yhteisössä. Akka päätti lähteä liikkeelle omasta hyvästä kodista ja suunnata kohti tuntematonta. Kissalta akka ei tietenkään kysynyt mitään. Huutava vääryys, selvä se. Viime sunnuntaina, viikko sitten, akka sulloi kissan koppaan ja sitoi kopan tiukasti turvavyöllä kiinni pelkääjänpaikalle. Ja kyllä kissa pelkäsikin! Välillä raasu nousi puoliksi istumaan ja läähätti suu auki. Joskus Liedon tienoilla matkanteko helpottui vähän, ja Forssan jälkeen Inkku malttoi olla makuullakin.
    Matkaan kului yhden pysähdyksen taktiikalla kolme ja puoli tuntia. Vielä silloinkaan Inkku ei päässyt pois autosta. Auto ei kuitenkaan liikkunut minnekään, ja kissuli malttoi jo nukkuakin.

 

     Maanantaiaamuna kello neljältä Inkku halusi ulos. Minua oli kuitenkin varoitettu tiukasti ystävien ja sukulaisten taholta, että en saa päästää Inkkua ulos. Yritin siis tukkia korvani Inkun valittavalta nau´unnalta. Ei ollut vahaa, mitä olisin korviini tunkenut (Odysseuksella oli, aikoinaan), mutta Inkku pysyi sisällä.
    Tänä aamuna Inkku ei enää tahtonut ulos. Kai se on lannistunut. Nukuttiin pitkään, aina siihen saakka, kun naapuri tuli soittamaan ovikelloa. Hän kertoi, että tänään vaihdetaan meille vessanpytty. Kun tässä olen naputellut, pari kätevää miestä on pytyn vaihtanut. Inkkua en ole nähnyt pitkään aikaan. Se raasu on mennyt jonnekin piiloon. Juuri kun alkoi helpottaa!   

 

                Jospas pääsis puuhun!


    Mutta sitten retorinen kysymys: missä me olemme?

    Emme suinkaan tulleet mihinkään tuntemattomaan, niin kuin akka tuolla ylempänä väitti. Inkku tuli tuntemattomaan, se on kyllä totta. Akka tuli paikkaan, jossa on ollut jo monta kertaa vuosien aikana. Me olemme Panagiassa, Lammilla, joka puolestaan on nykyisin Hämeenlinnaa. Tämä on ortodoksinen yhteisö, josta saattaa joskus tulla luostari. Ehkäpä kerron näistä jutuista joskus enemmän.
    Ja ei; me emme jää tänne asumaan. Elämme täällä muutaman syksyisen viikon ja palaamme sitten maailmaan.

   

     Mutta tämä ensimmäinen viikko on sujunut mukavasti. Olen viihtynyt oikein hyvin. Inkku vaatii kaiken aikaa leikkimään kanssaan; koko sen vähän ajan, jonka olen ehtinyt sen kanssa olla tässä luksuskeljassa. Onneksi otin Inkun lempileikkikalun, tunnelin mukaan. Pihlajasta nappasin marjaisan oksan. Se käy kissaongesta.

               

                 Tassu on sentään pysähtynyt, vaikka muu kissa on hurjassa liikkeessä.

INKERIN VAPPUSEIKKAILUT

    

Kello on viittä vaille 11 aamupäivällä. Kissa nukkuu peräkamarissa. Verhot ovat kiinni, ettei valo häiritsisi kissan kallista unta. Kun kävin huoneessa, kissa nosti päätään, availi raukeasti silmiään ja massutteli vähän suutaan. Häivyin nopeasti paikalta.
    Elämämme on rauhoittunut aika lailla, kun sain punkinestoliemen valutettua kissan niskaan. Ei ole ilmennyt uusia kiinnittyneitä punkkeja kummallakaan, ei Hänen Korkeudellaan eikä minulla. Harjaaminen illalla saattaa toki ilmituoda joitakin turkilla tallustelevia monijalkaisia.
    Eilisiltana Inkeri halusi vielä pimeällä käydä nuuskuttelemassa raitista ilmaa; oli satanutkin aavistuksen verran. Inkku tuli ajoissa sisään ja hyppäsi ikkunalaudalta suoraan sänkyyn. Luin Thomas Mannin Tohtori Faustusta. Ilmoitan tämän siksi, että kirja on ollut hyllyssäni 35 vuotta, ja nyt katsoin hetken tulleen. Teksti monipolvisine ja ehkä monimerkityksisine virkkeineen oli alkanut imeä, mutta tervehdin tietenkin riemulla kissan kotiinpaluuta, kunnes huomasin, että Inkku oli ehtinyt kuraisilla jaloillaan tassuttelemaan lakanan yhdeksi mutasotkuksi. Moitin sitä muutamin hellin sanoin ja tartuin harjaan. Ei yhtään punkkia.
    Eilisen päivän Inkku nukkui. Uni maistui, syystäkin.
    Vappuaattoehtoona Inkeri halusi ulos joskus puoli yhdentoista maissa. Jossain kummassa mielenhäiriössä päästin sen. Aloin olla hirmuisen väsynyt, mutta kattia en saanut sisälle. Puoli yhden aikaan luovutin. Avasin ikkunan ja sammutin valot. Oli aika kylmä yö.
    Rakas kissani saapui, niin kuin olin odottanutkin, melko nopeasti. Se asettui vatsalleni. Oli ehkä ruvennut viluttamaan. Odotin, että elikko olisi siirtynyt pois. Sitä ei tapahtunut. Lopulta liikahdin aavistuksen verran. Kissa siirtyi pois, mutta toimi ihan omalla tavallaan. Se syöksyi ulos, ennen kuin ehdin kömpiä ylös vuoteeni syövereistä sulkemaan ikkunan.
    Aloitimme uudelleen alusta. Kului ehkä puoli tuntia. Kissa tuli sisään, asettui vatsalleni ja siinä samassa, kun ajattelin hetken olevan kypsä, se loikkasi salamana ulos.
    Ja uudelleen alusta. Samat kiemurat.
    Laskelmoin, että kyllä se vielä sisään jää, kun alkaa uni painaa pikku simmua. Niin tapahtuikin. Suljin ikkunan. Kello oli kolme. Samalla minulla ilmeni vatsanpuruja, niin kuin Anni Swanin kirjoissa asia ilmaistaan, pelkästä väsymyksestä varmaan. Nyt minä loikkasin vuorostani ulos, en tosin ikkunasta. Inkku siirtyi loukkaantuneena kamariin nukkumaan, kun akka juoksi edestakaisin vaalenevassa kevätyössä.
    Arvaan, että joku jo miettii, miksen antanut kissan olla ulkona, kääntänyt kylkeä ja nukkunut makeasti. Se ei vain käy niin. En pysty nukkumaan, ellei elikko ole sisällä. Nyt nukuin sentään neljän jälkeen.

VALKOVUOKKOAIKAA

    

Vuodet eivät ole veljeksiä, tiesivät jo kaukaiset esi-isämme. He sanoivat myös, että kevät keikkuen tulevi. Olen ymmärtänyt sen niin, että tässä viitataan vaihteleviin säihin. Muutama vuosi sitten luin kirjan, olisikohan ollut Juha Siltalan, jossa tämä sanonta sai ihan uuden sisällön. Kirjoittaja sanoi, että ei tässä sääilmiöitä tarkoitettu. Kysymys oli siitä, että kevään vihdoin tullessa talvikaudeksi varatut ruokavarastot olivat lopussa. Ihmiset nälkiintyivät. Keikkumisella ei tarkoitettu jänniä vaihteluita räntäsateen ja auringonpaisteen välillä, vaan ihmiset hoippuivat nälän heikentäminä. Suurimman osan ajasta he makasivat paikoillaan. Nälkä käskee olemaan paikoillaan; kaloreita pitää säästääsäästääsäästää, ei kuluttaa. Talven yli hengissä säilyneet kotieläimet olivat yhtä huonossa tai vielä huonommassa kunnossa. Kun silmuja alkoi tulla ja ruoho kasvaa, oli jotain syötävää. Ihmisille ja eläimille.

    Kissallani Inkerillä ja minulla on ruoka riittänyt, kiitos pohjoismaisen hyvinvointivaltio Suomen. Inkulle ei tosin ruoka ole maistunut. Se onkin hyvin hoikassa kunnossa.Näillä nurkilla liikkuvat kaksi muuta kissaa ovat kaksi kertaa sitä suurempia. Pelkään, että Inkun osa tappelussa niiden kanssa on kuin hiiren, jota läimitään ja pyöritellään ilmassa.

    Jouduin luopumaan vanhasta palvelijasta (jonka ylläpitäminen tosin tuli aika kalliiksi) Pösöstä. Yllättävän äkkiä pääsin yli murheestani. Esine taitaa sittenkin olla aina vain esine. Vajaan viikon kuluttua sippasi tietokone. Olen pelännyt, mikä on kolmas vastoinkäyminen. Ei sellaisella olisi niin väliä, tosin.

                    Hyvästi, vanha kamu!

    Suvun nuoriso-osasto on ollut paikalla täyttäen tontin tarmollaan. Sitä on mukava seurata suu maireassa hymyssä, kun ympärillä tapahtuu, siitä saa jännää mielihyvää. Mikäs on ollut seuratessa, kun ilma on ollut kuin morsian. Koivut ovat räjähtäneet hiirenkorville ja siitä isommiksikin, valaistus on muuttunut vihreän mukana, mutta kroppa ei ole oikein mukautunut lämpötilan nousuun. Iltaisin palelen vietävästi, sama tuntuu vaivaavan Inkkua. Ja punkit ovat tulleet. En jää tätä kirjoitusta muokkaamaan, koska on rynnättävä apteekkiin ostamaan Inkulle punkkivalelulientä niskaan. Yleensä punkkeja ei tule turkillekaan niin paljon, kun kissuli on myrkytetty. Tästä seuraa, että myös akka varjeltuu ainakin joiltakin verenimijöiltä.

Inkerin ystäviltä pyydän anteeksi. Kuva ei ole kaksinen. Uuden läppärin myötä moni asia muuttuu. Esimerkiksi kuvankäsittely ei toimi niin kuin haluaisi.

TÄÄLLÄ TAAS

    Kevät on koittanut Mäkituvassa. Ei mikään hassumpi tilanne. Lintujen ruokintapaikalla käy melkoinen vilske, ja kun pystyn seuraamaan tilannetta tästä sohvalta käsin, olen tehnyt mielenkiintoisia havaintoja.
    Pikkuvarpunen on poissa. Niitä on riittänyt aiempia vuosina vaikka kuinka, mutta nyt ei näy ainoatakaan. Sen sijaan aivan uusi tuttavuus, tikli, on ilmestynyt neljän yksilön voimalla einehtimään. Tikliä en tuntenut ennen kuin Donna Tarttin Tikli-kirjasta, joka lojui useampana vuotena lukemattomana hyllyssä. Sitten otin ja luin sen. Tikli, siis lintu, on älyttömän kirkasvärinen ja komea lintu. Mukava uusi tuttavuus, kaikin puolin.
    Yksi miespuolinen mustarastas talvehti taas täällä, sittemmin se sai kavereita. Käyttäytymisestä päätellen se ei ollut mitenkään toivottua, mutta nyttemmin tilanne on rauhoittunut.
    Lintulaudan alta on käynyt poimimassa suuhunsa muruja myös 4-henkinen kaurisperhe. Luulin niitä valkopyllyjä peuroiksi, mutta onneksi panin kuvan Facebookiin, ja kuvasta Antti (terveisiä vain Loimaalle) tunnisti oitis elukat kauriiksi. 
    Muuten olen käynnistellyt keväthommia. Omenapuut on miten kuten leikattu, lumimarjapuskia olen karsinut kovalla kädellä ja erilaisia lumen alta paljastuneita oksia ja rankoja olen kiskonut sahattavaksi tai muuten pilkottavaksi. Vielä kolkuttelee omaatuntoa varttuva kuusiaita. Minulla on sen muotoiluun tarvittava sähkösaha, mutta en mielelläni käytä sitä yksin. Ei ole juuri tottumusta, ja pelkään kompuroivani sen kanssa ja silpaisevani jonkun valtimon auki. Kaveri voisi soittaa ambulanssin. Onneksi semmoisia on tulossa.
    Olen nyhrännyt kokoon torkkupeittoa. Eilen tosin purin siitä noin 250 grammaa lankaa. Siitä ei hyvä seuraa, kun yrittää jotakin ihan omasta päästään. Mutta nyt yritän uudelleen. Omasta päästä taas, kuinkas muuten.
    Kissalle kuuluu ihan hyvää. Viime viikolla sain sen nauttimaan matolääkeannoksen. Apteekissa tosin farmaseutti kertoi, että käyttämäni Mirrix-tahna ei ole riittävän monikirjoinen. Niskaliemeen pyytämäni resepti oli vanhentunut parilla viikolla, tietysti. Katti on viihtynyt aika mukavasti talven aikana sisällä. Yhdessä tässä vanhetaan.
    Puuhakkaita kevätpäiviä tai leppoisia loikoilupäiviä itse kullekin!

UIMINEN

    JOHDANTO

    Ihmisellä uiminen perustuu kellumiseen. Näin on myös muilla nisäkkäillä ja yleensä niillä eläinkunnan edustajilla, jotka hengittävät keuhkoilla. Kidukset mahdollistavat jatkuvan uimisen ns. uppeluksissa, jolloin ei tarvitse säännöllisin väliajoin käydä pinnalla haukkaamassa happea. Viisas ihminen on kehittänyt avukseen snorklaamisen, jolloin hän pystyy uimaan kasvot vedessä, hengittämään putken kautta ja tarkkailemaan esimerkiksi järvenpohjan maisemia. Laitesukellus mahdollistaa liikkumisen syvemmällä, ja se on melko suosittu, joskin riskialtis ja kallis harrastus.

    Tässä tutkielmassa keskityn ihmisen uimiseen. Sukeltamisen ja snorklaamisen suljen pois. Ne ansaitsevat oman tutkielmansa. Käytän pelkästään yleistietoa; varsinaisia lähdeviitteitä ei näin ollen tarvita. Kokemusasiantuntijana ja informanttina olen käyttänyt Liisa Nikulan haastattelututkimusta (13.2.2019, nimi muutettu.) ”Liisan” olen valinnut, koska hänellä on kokemusta uimisesta yli 60 vuoden ajalta, ja hän on osoittautunut sekä puheliaaksi että innostuneeksi haastateltavaksi. Hänen haastattelulausuntonsa vaatii tosin tarkkaa lähdekritiikkiä, sillä Liisan puheista paistaa esiin itsekorostus, jonka syitä ei tässä yhteydessä ole syytä lähteä ruotimaan. Haastatteluun perustuvat kohdat merkitsen LN 2019 -viitteellä.

    Tutkielman tarkoituksena on kerätä yhteen ihmisuimisen eri tilanteita, siihen liittyviä pelkoja ja uimisen viehätystä. Mikäli lukija tutkimuksen luettuaan pysähtyy miettimään omia uimistottumuksiaan, on tutkielma saavuttanut yhden tarkoituksensa.

    1. MERI KUTSUU

    Vedessä plutiminen miellyttää ihmistä pienestä pitäen, kunhan vesi on sopivan lämpöistä. Muutaman vuoden iässä ihmisen mielestä vesi on sopivanlämpöistä aina. Siniset huulet ja hytisevä olemus eivät merkitse mitään muille kuin lapsen vanhemmille. Ennen vanhaan, jolloin kaikki oli paremmin, vanhemmat eivät yleensä vaivautuneet tai ehtineet valvomaan pilttejään rannoille. Uiminen oli vapaata ja vallatonta: se oli hyppimistä, huutamista sekä vanhempien lasten nimellistä huolehtimista nuoremmistaan, ja sen jäljiltä vesi muuttui yleensä niin mutaiseksi, että aikuiset ymmärsivät pysyä poissa vedestä. Saattoipa joku uimareista leikkisästi painaa toverinsa pään veden alle. Pyristeltyään irti kaverin otteesta ja haukattuaan keuhkonsa täyteen ilmaa alistettu osapuoli hyökkäsi vastavuoroisesti ja kosti kokemansa heittäytymällä piinaajansa päälle ja pidättelemällä tätä veden alla vähintään yhtä kauan kuin oli itse siellä joutunut olemaan. Eikä kukaan rääkynyt ja uhkaillut rannalla. Kauhun tasapaino oli osa vesileikkien viehätystä.  (LN 2019)

    Eläin ui heti, kun se joutuu veden varaan. Vain ihmisillä on uimakouluja, eikä niitäkään ole ollut kauan. Ennen sotia ja miksei niiden jälkeenkin oli tosin käytössä reippaanpuoleinen opetusmenetelmä. Isä tai isoveli heitti lapsosen jorpakkoon. Mahdollisesti tämä oppi uimaan, mahdollisesti sai loppuelämänsä pituisen kauhun ja pysyi huolellisesti etäällä rannoista. Kolmatta vaihtoehtoa en viitsi tässä käsitellä.

    ”Ennen vanhaan Turun Portsasta mentiin uimaan Ruissalon Kansanpuiston rantaan. Kansanpuistossa oli tuolloin, 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, vielä uimalaitokset, erikseen miehille ja naisille. Ne oli rakennettu punaiseksi maalatusta puusta. Uimatila oli näin ollen allasmainen, ja hyppyteline oli kummallakin puolella, naisten puolella tosin yhtä kerrosta matalampi kuin miehillä. Pukeutumistilat olivat erikseen mutta sauna oli yhteinen miehille ja naisille. Opettaja istui kaiteelle nikkaroidussa kolmiseinäisessä laatikossa. Oppilaat istuivat lattialla rivissä hänen edessään. Ensin kuivaharjoiteltiin. Opettaja näytti rintauinnin eli sammakon käsiliikkeet. Oppilaat toistivat liikkeet komennoilla yksi-kaksi-kolme. Sitten opeteltiin jalkojen liikkeet (yksi-kaksi-kolme). Lopuksi tämä kaikki yhdistettiin (yksi-kaksi-kolme).

    Vesiharjoitteluun siirryttiin miesten puolelle. Oppilas sai rintakehänsä ympärille polkupyörän sisäkumin. Vastakkaiselta puolelta siitä piti kiinni opettajan käsi. Opettaja käveli edestakaisin parin laudan levyisellä veden pinnan tasolla olevalla siltarakenteella. Uimaliikkeet toistettiin nyt vedessä (yksi-kaksi-kolme). Oppilas oppi uimaan kauniisti ja hallitusti sulavin liikkein. Nykyisin opetetaan uimaan jotakin myyrää. Nolottaa katsoakin, kun aikuinen ihminen räpiköi myyrää. Taivas varjelkoon! 

   Osa Kansanpuiston viehätystä olivat Airistolle tai satamaan matkalla olevat laivat. Parhaita olivat autolautat Skandia ja Nordia. Niistä lähti mahtavat aallot, jotka otettiin vastaan kelluen selällään. Laivan menoa seurasi voimakas imu, joka veti mukanaan kohti Pukinsalmen laivaväylää. Silloin oli täysi syy kiljua riemusta ja ihan vähän pelosta.

   Aurajoella oli noina aikoina vaativa tehtävä toimia viemärinä. Turun kaupungin ja joen yläjuoksun varrella olevien taajamien ja maatalouden jätevedet ohjattiin kätevästi jokeen. Aurajoen väri on savimaan läpi virtaamisen jäljiltä hyvinkin sameaa, joten ikäviä värimuutoksia ei tarvinnut ottaa huomioon. Kuivaan kesäaikaan joen virtaus käytännöllisesti katsoen loppuu. Vesi ja sen sisältämät eloperäiset aineet ja myrkyt lilluivat ennen vedenpuhdistuslaitoksen rakentamista Pikku-Berliiniin edestakaisin Halisten kosken ja sataman välillä. Seurauksena oli jotain, jota nykyisin kutsutaan hajuhaitaksi.  Myrkyistä eivät turkulaiset tuolloin tienneet yhtään mitään. Turkulaiset olivat hajuun tottuneet, eikä turistejakaan juuri näkynyt puhumattakaan, että heidän hajuelämyksistään olisi välitetty. Pukinsalmen ja Pitkänsalmen uimareille sattui yllätyksiä. Vastaan saattoi kellua kiinteä pökäle. Huumorilla tästäkin selvittiin. Yhtenä kesänä minun ja sisareni iholle alkoi nousta paiseita. Syystä ei ole tietoa, mutta äiti lopetti varmuuden vuoksi Majesteetti-margariinin käytön ruoanvalmistuksessa. Siihen aikaan elettiin margariiniskandaalia, jossa paljastettiin Raision margariinitehtaan käyttävän kasvirasvansa valmistuksessa sangen kyseenalaisessa kunnossa olevia eläinrasvoja. Rasvanlähteitä ei valikoitu. Me lapset olimme selvillä asiasta ja hoilotimme pihoilla: ´Ennen pantiin mirrit multaan, nyt ne pannaan Suvikultaan.´ Suvikulta oli tuolloin tunnettu margariinimerkki.  Äitini ei käyttänyt enää koskaan skandaalin jälkeen margariinia. Mutta saattoivat ne paiseet tulla merivedestäkin, epäily oli vahva siihenkin suuntaan. Uimista en kuitenkaan lopettanut. Loppukesä uitiin tosin Karunassa.”  (LN 2019)

    2. MITÄ HYÖTYÄ UIMISESTA ON?

    Elämme valitettavasti maailmassa, jossa melkein kaikki mitataan rahassa tai yleensä hyödyn kannalta. Uimisesta on vaikea hyötyä taloudellisesti. Jos on kansainvälisen tason kilpauimari, asia on toinen. Tiettävästi olympiavoittajat ovat hyötyneet, suorastaan rikastuneet, saavutuksillaan. Rahakkaat sponsorisopimukset ovat avittaneet kotimaisiakin urheilijoita etenemään urallaan. Yksi suomalainen kilpauimari mainosti aikoinaan televisiossa silliä, toista uimaria. Jos uimari on paitsi nopea myös kaunis, hänestä voi tulla vaikkapa pikkuvaltion ruhtinatar tai miksei ruhtinaskin. Nykypäivinä tositelevisio voinee auttaa uransa jo päättänyttä urheilijaa pysymään leivässä ja särpimessä. Eikä pidä unohtaa, kuinka Johnny Weissmuller uimariuransa lopetettuaan sonnustautui Tarzanin lannevaatteeseen ja tuli maailmankuuluksi elokuvatähdeksi.

    Uiminen on erinomaista liikuntaa ja sopii siis kunnonkohotukseen. Tässä piilee kuitenkin ansa. Kuntouimisen voi helposti sotkea viihdeuimiseen. Kuntouiminen edellyttää sykkeen nousua ja hengästymistä. Viihdeuimari on nautiskelija, joka uiskentelee ja mietiskelee samalla maailman menoa tai mitä nyt mietiskeleekin. Siinä ei kunto kohoa! Jos kuntoilijalle on siunaantunut runsaasti painoa, on uiminen erittäin suositeltava harjoittelun muoto. Nivelet eivät joudu liian kovalle koetukselle.

    Kuriositeettina voinee vielä mainita uimisen keinona liikkua paikasta toiseen. Yksinäinen vaeltaja on saattanut kohdata joen, jonka yli hänen on pitänyt päästä. Jos näin käy romaanissa, kulkija riisuu vaatteensa ja muodostaa niistä ja matkatavaroistaan hytyrän, jonka saa, ihmeellistä kyllä, sidottua päälaelleen. Sitten hän ylittää joen, mieluummin kokien muutamia hengenvaarallisia tilanteita, ja toiselle puolelle päästyään vaipuu henkihieverissä maahan. Nopeasti kulkija onneksi toipuu, pukee kuivat vaatteet päälleen ja jatkaa matkaansa.

    Meillä Suomessa, viileiden vesien maassa, saa olla aika epätoivoinen, jos päättää matkustaa paikasta toiseen uimalla. Uimarin on pakko hinata perässään jollaa, jossa voi levätä ja lämmitellä. Matkanteko on hidasta ja vaarallista. Mielenterveydellekin se voi olla vahingollista. Jos on uinut päivän ja kiipeää illalla viimeisillä voimillaan jollaan, ahmii sikanautaa monta purkillista ja toistakymmentä piispanmunkkia, koska uiminen kuluttaa hirveästi kaloreita, juo hypotermian lannistamiseksi puoli pulloa konjakkia, ryömii hampaat kalisten makuupussiinsa, nukahtaa, ja herää aamulla huomatakseen, että jolla on yön aikana ajelehtinut takaisin lähtösatamaansa, niin kyllä harmittaa!   

   

    3. PINNANALAINEN MAAILMA

    Paras rannan pohja uimiseen on tietenkin hiekkainen. Luonnonhiekkarantoja ei kuitenkaan yleisesti  Suomesta löydy. Mutapohja taitaa olla yleisin rantalaji. Kivipohja saattaa tuntua ikävältä, varsinkin jos pinnan alla on isompiakin kiviä, joista voi saada sääriinsä haavoja. Haavaa ei yleensä vedessä huomaa, vaikka verikin virtaisi. Onneksi kotivesissämme ei liiku hai, eivätkä Mustanaamiosta tutut piraijat. Makeissa vesissä tosin iilimadot saattavat imaista ympyräsuunsa viattoman uimarin pohkeeseen. Kaislikot reunustavat melko usein luonnon uimavesiä. Näissä vedenalaisissa ryteiköissä saattavat vaania saalistaan terävähampaiset hauet. Kerrotaan, että joskus hauki olisi iskenyt hampaansa uimarin käteen tai jalkaan. Mene tiedä. Lämpimänä kesäpäivänä rantaveteen saattaa pyrähtää viaton pikkukalaparvi. Lapset riemuitsevat yleensä kaloista, mutta aikuiset väistelevät niitäkin.

    Jos vesi on kohtuullisen puhdasta, siinä saattaa elää esimerkiksi rakkolevää. ”Lapsuudessani rannalle ajautui myrskyn jälkeen runsaasti rakkolevää. Sitten tuli aika, jolloin ei levää löytynyt kotirannasta lainkaan. Nykyään näkee silloin tällöin parikymmensenttisen pätkän rakkolevää. Yritän nähdä tämän osoituksena paremmasta huomisesta.”  (LN 2019)

    Uimarista riippuu, kuinka paljon häntä häiritsee vaikkapa raajojen ympäri kiertyvä ahvenruoho. Toiset kestävät melkeinpä mitä tahansa, toiset kiljuvat hysteerisesti jo pelkästä hipaisusta. Jos uimapaikka on tuttu, oppii nopeasti paikat, joita pitää välttää. Vesikasvit kasvavat vuodesta toiseen samoilla paikoilla.

    Uimari tarkastelee merta (tai järveä tai jokea) aivan eri perspektiivistä kuin laiturilla tai veneessä istuva. Jos oikeaoppisesti tyhjentää keuhkonsa puhalluksella pinnan alle, katselee pintaa muutaman senttimetrin korkeudelta. Näin avautuu uusi maailma. Voi tarkkailla hyönteisten lentoa, voi nähdä tiiran nappaavan nokkaansa liian lähelle pintaa uskaltautuneen salakan tai voi seurata telkkäperheen iltauintia tyynessä kesäillassa. Loppukesän uimakavereita ovat korennot, jos kohta paarmatkin. Jossakin voi seurata vesisiippoja. Melkein veden pinnan tasolta huomaa helposti, onko saanut uimaseuralaisekseen käärmeen. Ne veitikat uivat mielellään. Rantakäärme pesii vanhan laiturin kivien lämpöisessä kolossa. Vikkelästi ui kyykin.

     Annan puheenvuoron ”Liisalle”:

    ”Viime toukokuussa olin katsomassa Kansallisoopperassa Wagnerin Parsifalin. Olin pitkään esityksen lumossa ja kas kummaa! Käydessäni muutaman päivän kuluttua iltauinnilla auringon laskiessa minulle ilmestyi uintiseuraa. Vastaani lipui yksinäinen joutsen. Se päästi minut lähelleen ihailemaan kauneuttaan. Joutsen nosti siipensä kaarelle selkänsä ylle, ja melkein itkin alkukesän kauneutta. Meri läikkyi auringon laskua, wagneriaaninen joutsen kaarteli ylväänä hallitsijana palvojansa edessä, mustarastas lauloi rannan kuusen latvassa ja ruoho huusi kesän tuloa vihreällä voimallaan.” (2019)

                 Kuva: Ipa

    ”Liisa” kertoo edelleen kokemuksistaan:

    ”Uin mielelläni. Olen aina rakastanut uimista. Vanhemmiten ehkä uin harvemmin kuin ennen, mutta aina se on yhtä suuri nautinto. Joskus olen tyynessä vedessä uidessani tuntenut, miten vesi on joutunut liikkeistäni pyörteeseen ja hipaissut ihoani. Olen kääntynyt selälleni, ja taas on veden virtaus koskettanut. Olen uinut hitain mutta tehokkain liikkein niin, että olen edennyt jo melko kauan rannasta. Yhtäkkiä olen tuntenut hipaisuja ihollani yhä useammin ja sitten, vääjäämättömästi, siirtänyt katseeni vastakkaisesta rannasta veteen. Jos silloin näkökentässäni on vilahtanut violettia, olen siinä hetkessä syöksynyt syvään paniikkiin. Olen yrittänyt kääntyä mahdollisimman nopeasti ja sitten kauhistunut, miten etäällä ranta onkaan. On vaikea uida samalla, kun yrittää supistaa itsensä mahdollisimman pieneksi, mieluummin olemattomaksi. Jos olisin voinut tällöin katsella itseäni ylhäältäpäin, olisin nähnyt hahmon pyrkimässä rantaan mutkitellen, räpiköiden, hengittäen katkonaisesti, melkein hyperventiloiden. Ja kun hahmo on tullut lähelle rantaa, se ei ole tiennyt, uidako vai juosta. Fobiaksi kai tätä kutsutaan.” (2019)

    Jostain syystä jopa korvameduusat siis voi kokea uhkana. Todellinen uimarin uhka on myrkyllinen sinilevä. ”Sinilevästä ei tiedetty mitään minun lapsuudessani, ja jos olisi tiedetty, ei siitä ainakaan olisi välitetty.  Nyt sinilevää lilluu rannassa kuin rannassa ja varsinkin ulapalla. Huolestuneet vanhemmat käyvät katselemassa etukäteen, voiko lapsia päästää uimaan. Uimisen jälkeen pitää käydä suihkussa. Jos lapsiperhe on retkellä rannassa, niin vanhempien katseet voisivat vaikka tappaa, kun naapurin mamma astelee vakaasti veteen välittämättä, uiskenteleeko vedessä hiutale tai kaksi. Ja kuka niistä hiutaleista tietää, mitä ne ovat. Levän myrkyllisyyden voi todeta vain laboratoriossa. Koirani en tietenkään antaisi juoda rannasta.” (LN 2019)

    4. MUITA VAAROJA

    Jos ei hauki hyökkää, käärme iske hampaitaan hauikseen tai sinilevä nujerra jo maineellaan, jää uimarin uhkaajaksi vielä monia muitakin mahdollisuuksia menettää jopa henkensä meren armoille jäädessään. Meri on luonnonvoima. Meren rannalla voi vielä kuvitella selviävänsä, mutta kun maa on jäänyt taakse, ei kuvitteluilla ole enää sijaa. Silloin tietää. Silloin tietää, että kamppailu on turha. Ei pidä koskaan ehdoin tahdoin asettautua meren raivolle alttiiksi. Ei tyhmyyttään. Ei ylimielisyyttään. Meri voittaa aina.

     Jopa kokematon uimari  -  ja juuri hän erityisesti - tietää, miten raskasta on uida vähäisessäkin aallokossa. Hengittäminen käy vaikeaksi. Eteneminen on hankalaa. Liikkeet muuttuvat äkkinäisiksi ja energiaa tuhlaaviksi. Pärskeet lyövät kasvoille. Vesi saa olla aika lämmintä, jotta pystyisi uimaan tunninkin ilman erityisvarusteita.

    ”Lapsuudessani kerrottiin varottavia tarinoita suon silmään uppoamisesta ja suonenvedosta, joka iskee, kun on uimassa. Molemmat uhkaavat mahdollisuudet ovat pysyneet mielessä. Joskus olen uponnut suon silmään toista polvea myöten, ja silloin tarvittiin raavas mies vetämään minut ylös. Suonenvetoakin on ollut, mutta se on ollut vähäistä ja rajoittunut varpaisiin tai jalkaterään. En osaa kuvitella, mitä tapahtuisi, jos isot lihasryhmät kramppaisivat. Nykyään olen niin nössö, että pysyttelen rannan tuntumassa, kun varpaat alkavat harottaa jokainen eri suuntaan. Vielä kymmenisen vuotta sitten uin pitkiä matkoja selälle päin, ainakin kun kukaan ei ollut näkemässä ja oli tyynenpuoleinen sää. Viimeksi kuluneina kesinä olen huomaamattani ruvennut pysyttelemään lähempänä rantaa ja uimaan ympyrää. En missään nimessä haluaisi, että hukkuisin kotirantaan. Mahtuuhan mereen, mutta olen jokseenkin varma, että sukulaiset muistaisivat aina uimaan mennessään, että tähänhän se Liisa-täti jäi, kun oli taas yliarvioinut voimansa. Väitän, että en ole koskaan yliarvioinut voimiani missään uimiseen liittyvässä. Itseluottamuksellani ei ole mitään rajoja tässä asiassa. Muuhun sitä ei sitten ole riittänytkään. Sydän tosin saattaa lopettaa toimintansa tai aivoverenkierron häiriö iskeä arvaamatta. Näiden ehkäisemisen tai ennalta arvaamisen taitoihin ei minunkaan itseluottamukseni riitä. Uskoisin.”  (LN 2019)

    Uimisen vaaroja kartoitettaessa on erityisen aiheellista varottaa humalassa uimisesta. Alkoholin turruttamien aivojen poimuissa voi syntyä harhakuvia omista taidoista tai voimista. Humalaisen uimaan aikovan olisi syytä miettiä, kuinka kauan pystyisi päihtyneessä tilassaan juoksemaan. Suositeltavaa olisikin, että humalikko lähtisi juoksemaan. Infarktin iskiessä tai sammumisen yllättäessä ruumis olisi helpompi löytää metsäpolulta kuin merestä.

    5. VIEHÄTYS

    Nykyään uimataito on yleistä. Vielä satakunta vuotta sitten se oli paljon harvinaisempaa. Kerrotaan, että edes kalastajat tai yleensäkin saariston asukkaat eivät läheskään aina osanneet uida. ”Minulle tuli kummallinen olo kerran, kun olimme laskemassa verkkoja sukulaismiehen kanssa. Iniön aukolla tuuli ihan liikaa minun taidoilleni, ja yleensäkin olin soutanut vain raskasta puupaattia ja lasikuitupaatti käyttäytyi aivan oudosti. Siinä sitten sukulaismies sanoi, että jos hän sattuu putoamaan mereen, minun pitää nopeasti heittää verkko hänelle pelastukseksi. Hän kun oli heikko uimari. Nielaisin pari kertaa. Pelastusliivejä meillä ei tietenkään kummallakaan ollut. Selvittiin siitäkin.”  (LN 2019)

    Uimahallien rakentaminen on kohentanut suomalaisten uimataitoa. Koululaisia viedään uimahallipaikkakunnilla uimaan ja perustaidot yleensä saadaankin. Lapset ovat innokkaita uimareita, mutta kun he kasvavat, uiminen ei enää kiinnostakaan yhtä paljon kuin ennen. Annan informanttini ”Liisan” kertoa nyt vapaasti, miksi hän on säilyttänyt lapsenmielisen suhtautumisen uimiseen.

    ”Lapsena melskasin vedessä siinä kuin muutkin mukulat. Teini-ikäisenä melskaaminen väheni, mutta uiminen jatkui. Jossain vaiheessa huomasin, että uiminen tuntui aina vaan yhtä hyvältä. Menen aina uimaan rannasta. Laiturin rappusia käytän vain, kun menen avantoon tai kun muuta mahdollisuutta ei ole. Astelen hitaasti veteen. Tarkkailen, näkyykö käärmeitä uimassa ja ennen kaikkea myöhemmin kesällä pidän silmällä meduusatilannetta. Jos näen yhdenkin meduusan, uimareissu päättyy siihen. En voi sille mitään. Lapsena en olioista välittänyt, keräilin niitä käsiini ja valuttelin sormien välistä. Joskus yritin ottaa niitä eläteiksikin, mutta yritystä ei seurannut menestys. En ole mikään värisevä haavanlehti, mutta ajatus meduusasta lipumassa pitkin ihoani on minulle liikaa.

    Kun tie on selvä, etenen syvemmälle. Jos vesi on kovin kylmää, käsivarret ja hartiat ovat vaikeimmat palat. Yleensä ei kannata jäädä hytisemään vaan edetä määrätietoisesti ja molskahtaa veteen. Mielelläni kuitenkin jään fiilistelemään. Kuljen hiljaa, painan jalat lujasti pohjaan. Vesi syvenee nopeasti kotirannassa. Pian minun on varvistettava. Parin-kolmenkymmenen sentin eteneminen, ja seison pohjassa varpaankärjilläni. Kuin balettitanssijatar tossuissaan. Kohotan käsivarteni, niin kuin lintu levittää siipensä. Tunnen itseni painottomaksi. Muulloin se ei ole mahdollista.

    Seison varpaitteni kärjillä. Lopulta nojaan hiukan eteenpäin. Jatkan liikettä, kunnes koittaa se määrittelemätön hetki, jolloin ruumiini tietää, että nyt on aika. Ponnistan varovasti, tuskin havaittavasti. Voimaa tarvitaan minimaalisen vähän. Käteni ovat edelleen levitettyinä. Jalkani irtoavat pohjasta ja hitaasti, hitaasti nousevat kohti pintaa. Sinä hetkenä sulaudun yhdeksi meren kanssa; olen osa ympäröivää luontoa, ei ole eroa ihmisen ja muun luonnon välillä.

    Tämän lähemmäksi lentämistä ei voi päästä.” (2019)

    LOPUKSI

    Suomessa on tunnetusti kymmeniä tuhansia järviä ja lammikoita. Lisäksi meillä on melkoisesti merenrantaa. Uimahallejakin on kiitettävästi. Mahdollisuuksia uimiseen siis on. Voi uida reippaasti tai velttoillen; välineurheilijoita on muistettu vesijuoksuvyöllä. Se pitää pinnalla harjaantumattomankin uimarin. Altaiden vesi on lämmintä. Saunassa voi lämmitellä mielensä mukaan.

    Uimari kohentaa kuntoaan ja muokkaa vartaloaan yleensä toivottuun suuntaan. Tarvitaan ainoastaan motivaatio ja aikaa. Siinä se!

    On mainittava myös vammaisten uimakokemukset. Liikuntaesteinenkin voi vedessä kokea sen mahtavan tunteen, kun pääsee liikkumaan ilman pyörätuolia.

    Uimahalleja kannattaa siis rakentaa. Henkensä edestä uivat kansalaiset pysyvät poissa sote-keskuksista ja elävät pitkän ynnä onnellisen elämän. Jotkut uimarit saattavat myös nauttia sellaisista panteistisista ja metafyysistä tuntemuksista, joita he ainoastaan voivat ymmärtää.   

    Painamaton lähde:

    ”Liisa Nikulan” (nimi muutettu) haastattelu 13.2.2019. 

    Tallkullan Yksityinen Yliopisto. Uimatieteen laitos.