"Hauska seurata, miten ihmiseni kiukuttelee. Se keksi juuri, että radio lähettää uusintoja uusintojen perään. Siitä oli hyvä hermostua oikein kunnolla. Se kirjoitti Facebookiin kiroilevan päivityksen. Sitten se valitti asiasta radiolle. Leijona vieköön, miten yksinkertainen! Pitäisi ihmisenkin ymmärtää, että kyllä ne Ylessä tietävät, mitä lähettävät. Tuntuu jotenkin oudolta, että ohjelmissa pitäisi alituisesti lässyttää jostain erilaisista asioista. Erilaisia sanoja sieltä vaan tulee. Minun mielestäni rutiinit ovat ihan mukavia.
Minusta on samantekevää, mitä radiosta tulee, kunhan ihmiseni pitää sen toosan hiljaisella. Sen kuulo heikkenee samaa tahtia näön kanssa, joten voi olla odotettavissa ankaria aikoja. Voihan Tiikerin tassut! Säkkipilliä en kyllä siedä! Ihminen innostui The Crown-sarjasta ja katseli sitä tuntikausia. Ja se säkkipilli! Silloin minä ulvoin! Onneksi älysi laittaa hiljemmalle, vaikka onkin välillä ajatuksenjuoksultaan hidas kuin Hömötiainen.
Kaikesta saa huolehtia.
Edelleen kiukuttelevana ihminen alkoi keriä lankaa. Sitä oli mukava seurata. Kun kissa sekoittaa lankavyyhden, siinä on toimintaa, äksöniä. Sinä on riemua. Siinä on kynsiä, hampaita potkivia takatassuja ja paikallaan piteleviä etutassuja. Ja siinä on myös kynsittyjä, raavittuja ja pureskeltuja ihmiskäsiä, jos se uskaltaa tulla väliin. Yleensä ei uskalla. Heh. Ihminen kannattaa pitää tietynlaisessa kunnioituksen tilassa. Kissan elämään tulee silloin laatua.
Tällaiselta näytti, ennen kuin ihminen aloitti kerimisensä.
Mutta kun ihminen alkoi puuhata töppösormillaan vyyhdin kanssa, ei siinä ollut mitään riemua. Kautta Leijonan ja Seitsemän Gepardin, ihminen melkein itki raivosta. Se yritti löytää aloituskohtaa kerimiseensä, mutta ei siitä mitään tullut. Lopulta se repi ja raastoi, senkin ilman iloa. Pyhä Puuma, kun huvitti.
Minun mielestäni ihmiseni pitäisi keskittyä tulevaisuuteen. Huomenna kuulemma Siperiasta vyöryy hirmuinen pakkanen, joka pitää otteessaan niin kissaa kuin ihmistäkin. Ajattelisi nyt lämmittämistä, puita ja kuivia sytykkeitä. Lämmittäisi saunan ennen kuin on 20 astetta kylmempää kuin nyt.
Ihminen valittaa, että uusintoja tulee radiosta. Voisi keskittyä katsomaan asioita uudesta näkövinkkelistä. Niin kuin minä teen.
Voihan Ilveksen villat ja töpöhäntä! Tänään on se päivä, jona ihmiset karkoittavat pahoja henkiä paukuttamalla ja räiskimällä ilmaan rakettejaan. Minä olen aika rauhallinen kissa, mutta olen kuullut monista lajitovereista, jotka pelkäävät. Koiraparat saattavat lähteä karkuteille. On tunnustettava, että kaupunkivankilassa säälin jopa lintuja. En voi unohtaa, miten pelästyneinä varikset ja harakat lentelivät edestakaisin, hiljaisina kuin haamut, kun hulluksi tulleet ihmiset riehuivat rakettiensa kanssa. Täällä on toivoakseni rauhallisempaa. Aivan ilman paukuttelua ei selvitä, mutta joku tolkku sentään on täkäläisillä ihmisillä. Tekisi mieli kyllä näyttää niille, mistä Leopardi... no joo.
Hännän alla on hyvä olla. Varsinkin oman häntänsä alla.
Lopuksi toivotan kaikille oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta. Ihminen toivottaa myös, luulen, mikäli rauhoittuu kaikesta, joka nyt niin kovasti harmittaa. On se taas ihan tyyni ja keskittyy olennaiseen, kunhan vähän aikaa kuluu. Minäkin hyvittelen sitä, ettei se vaan saa päähänsä muuttaa kaupunkivankilaan. Minulla on keinoni kertoa, miten hyvin viihdyn täällä maalla. Tähän tulisi hymiö, mikäli olisin ihminen. Niillä on niin rajoittuneet keinot ilmaista itseään."
"Eikö meillä ole täällä skiitassa niin kiva olla... Mitä me siellä kaupungissa..."
Söin juuri aamupalaksi paistettua riisipuuroa, joka on herkkujen herkku. Voi ja kuumuus kehittävät puuron pintaan ihanan rapean kuoren, ja kun siihen lisää sokeria ja kanelia, niin oj då. Ja totta puhuakseni sivalsin puuron päälle vielä voita. Kerran tai kaksi kertaa vuodessa voi niin tehdä. Isäni kutsui riisipuuroa tonttupuuroksi. Hän oli muutenkin perheen tonttuasiantuntija. Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun isä kertoi, missä saunatonttu asuu Wuorelan saunassa. Wuorela sijaitsee Turun Portsassa.
Eilen mantelin puurosta kauhaisi itselleen eräs miespuolinen sukulaiseni. Onnea vaan hänelle. Äiti kätki aikoinaan joulupuuroon aina mantelin. Isosiskoni oli kerran jonkin verran opportunisti, tai miten sen nyt ilmaisisi. Hän ainakin halusi varmistaa itselleen mantelin ja tulevan vuoden onnen heittämällä salaa puuropataan kourallisen manteleita. Valitettavasti hän ei huomannut, että mantelit olisi pitänyt kaltata. Toisaalta ruskeat mötikät oli helppo kerätä omalle lautaselle valkeasta puurosta. Siskoni sai epäilemättä onnekkaan tulevan vuoden.
Ramasee. Tästäkin kuvasta näkee, millaisen talvikarvan Inkku on kasvattanut.
Ehkä viime jouluna kuuntelin radiosta vanhan haastatteluohjelman. Siinä kunnioitettavaan ikään ehtinyttä emäntää jututettiin ennenvanhaisesta joulunvietosta. Tämä äiti oli saattanut maailmaan hurjan määrän lapsia, viisitoista tai olisiko ollut jopa enemmän. Niilo Ihamäki, tai kuka haastattelija olikin, kyseli suurperheen jouluruoista. Emäntä kertoi, että otettiin esille talon suurin kattila ja keitettiin se täyteen puuroa. Sitten puuro syötiin. Haastattelija myötäili emäntää, mutta muistutti sitten, että niistä jouluruoista piti kertoa. Emäntä toisti rauhallisesti, että jouluna syötiin puuroa. Haastattelija alkoi käydä epätoivoiseksi, kun haastateltavasta ei enempää herunut. Mutta emäntä oli selväsanainen ja rauhallinen ja jäi kyllä ainakin minun muistiini.
Välillä pitää venytellä.
Akan ja kissan joulu sujui upeasti. Vietettiin juhlaa suvun kesken. Saunan löylyt olivat oikein makeat. Tuuli oli illalla tyyntynyt, ja kun maa oli musta, oli tähtitaivas uskomattoman kaunis. Ruoat olivat onnistuneet. Perunalaatikossa, joka on minun bravuurini, oli tosin liian vähän suolaa. Siihen laatikkoon ei suin surminkaan lisätä siirappia, vaan imeltyminen pitää saada aikaan itsestään pitkän ajan kuluessa eli yli yön imellyttäen ja matalassa lämpötilassa paistaen. Joulukalana oli yli kaksikiloinen kirjolohi, josta saattoi jäädä vielä minulle lounas. Uutuutena oli punajuuri-sinihomejuusto-creme fraiche -paistos, joka oli todella hyvää. Ipa oli tehnyt ihanat piparkakku-tiramisut laseihin. Niiden päällä oli vielä pölysokerissa kieritellyt jäätyneet puolukat. Aah!
Vihdoinkin kahden!
Pukkikin oli käynyt ja jättänyt lahjat vähän hajalleen, mutta parasta oli, että kerrankin oltiin monta tuntia yhdessä saman katon alla. Kellään ei ollut mitään asiaa minnekään muualle. Yksi ja toinen tosin hiipi pilkkopimeässä rantaan ihailemaan merta ja tähtiä.
Mantereen puolella on kuuleman mukaan ollut aamulla 14 astetta pakkasta. Meillä oli 8, kun ehätin katsomaan. Nyt on jotain 4:n paikkeilla. Ilma lämpenee nopeasti. Meren pinnalla on lasinkirkas yksiöinen jää. Onneksi en ole luistelusta innostunut. Tuollainen jää voisi houkutella vastustamattomasti. Inkulla on jäänaskalit luonnostaan. Minulla ei ole, mutta on sentään painoa jonkin verran enemmän kuin Inkulla.
Viime kerralla tavatessamme leivoin leipää lintusille. Nyt se on hävinnyt melkein kokonaan, niin kuin kuvasta näkyy. Sitä ovat jyystäneet huomattavasti jykevämmät etuhampaat kuin sinitiaisilla ja muilla semmoisilla on. Toisin sanoen orava tai mistä minä tiedän, kuinka monta niitä on, on ollut asialla. Orava on ollut huolimaton ja murustellut melko lailla. Niinpä maassakin on paljon syötävää. Mustarastas aterioi siinä. Onneksi ei ole näkynyt mitään nelijalkaista nälkäistä väkeä. Enkä tarkoita nyt Inkkua enkä peuroja.
Eteisessä haisee siideriltä, sanovat. Kannoin eilen sisälle perunat, juurekset ja melkoisen määrän omenia. Tosin eteisen lattialla on edelleen kaksi astetta lämmintä, mutta parempi varoa kuin katua. Olen koko syksyn aamuisin silpunnut hiutaleiden ja veden joukkoon pari omenaa. Sitten mikroon ja nauttimaan kauraomenapuuroa. Siis puurolautanen menee mikroon, ja minä nautin sen sisältämän annoksen keittiön pöydän ääressä. En ole viitsinyt kuoria omenoita, eikä tuo ole mitään haitannut. Eilen sen siiderinhajun motivoimana keitin viiden litran kattilallisen omenahilloa. Ensimmäistä kertaa jätin omenat kuorimatta. Tuleepahan enemmän kuitua. Mahdollisesti keitän vielä toisenkin satsin, mutta siihen en lisää sokeria.
Olen antanut sen verran periksi, että keittiössä on nyt koko ajan sähköpatteri päällä. Hellalla keittiötä on vaikea pitää lämpimänä näillä keleillä. Olen ehtinyt jo monta kertaa katua pihiyttä, joka valtasi minut viime remontissa. Keittiöön olisi ehdottomasti pitänyt hankkia varaava liesi. Minähän olen siinä(kin) mielessä yksinkertainen, että uskon kaiken, mitä minulle sanotaan. Uskoin senkin, mitä tuon pikkulieden lämmitysominaisuuksista sanottiin myyjän nettisivuilla. Olisi pitänyt uhrata pari tonnia lisää, mutta nyt on myöhäistä vaikeroida. Muuten lämpö on pysynyt hyvin, ikivanhat uunit pitävät kyllä kamarit lämpiminä. Tällainen pakkanen ei ole mitään. Mutta annas olla, kun tuuli käy meidän ylitsemme. Se on ikävä vieras.
Omenanhillo ja Inkun turkki ovat väriltään aika lähellä toisiaan.
Mitäs tässä vielä. Inkeri kronklaa taas ruoasta, mikä on normaali vallitseva tilanne. Matolääkityksen siis annoin, mutta yhä edelleen, joskin harvoin, se laahaa takapuoltaan. Tästä toiminnasta eräs kommentaattori käytti vuosi sitten hauskaa sanontaa, jota en ole ennen enkä jälkeen kuullut: vetää luukelkkaa! Nyt tarkkailen epäluuloisena elikon pyllyä, sillä pelkään anaalirauhasen tulehdusta. Sitä pelkään, koska Inksua ei saa helposti kuljetuskoppaan muulloin kuin kyyn myrkyn tainnuttamana.
Aurinko nousi tänäkin aamuna, mutta vasta, kun se oli ehättänyt Stenbackan mäen länsipuolelle ja oli ihan tien päällä. Siis sukkelast kulmast paistoi, olisi äitini sanonut. Sukkelaa on sekin, että kauan ei enää päivä lyhene. Ja koskas se Tuomaan päivä onkaan? Sitä ennen tulee Lucia. Ennen muinoin ajateltiin, että juuri Lucian päivänä on vuoden lyhyin päivä. Maria Lang on sijoittanut Lucian-päivään yhden dekkarinsakin, kuinkas muuten.
Inksun suhtautuminen salakuvaukseen on muuttunut. Tässä se syöksyy siepatakseen kameran paparazzilta.
Käväisin ulkona ottamassa kuvan pureskellusta linnunleivästä, kun havahduin. Jossain kohisi ja huokui. Tuuli oli nousemassa; pihapuiden oksat olivat vielä liikumatta, mutta metsässä oli jotakin tapahtumassa. Upea ääni. Dramaattinen. Olisi sopinut johonkin näytöskappaleeseen ennakoimaan muutosta. Mitäköhän se meille ennakoi?
Inkerin iltakatse
Itsenäisyyspäivän vietossa ollaan Mäkituvassakin. Suomen tasavalta on itsenäinen, ja se on hyvä asia. Näin itsenäisyyspäivänä on nykyään tapana kunnioittaa rintamamiehiä. Samoin näyttää nykyisin olevan tapana valittaa, miten minun sukupolveni ihmiset ovat kasvaneet sodan varjossa. Isät ovat olleet puhumattomia, aggressiivisia, traumatisoituneita, alkoholisoituneita vaimon- ja lastenhakkaajia. Minun isäni ei ollut, enkä ole tällaisista perheistä edes kuullut. Olen kuitenkin aika monta ikäistäni ja minua vähän vanhempaa elämäni aikana tavannut. Monenlaista on myös puhuttu, uskouduttukin. Ns. aineellisesti oli ns. vaikeaa, mutta ei sitä silloin kauheasti huomannut. Ruokaa oli, äiti ompeli vaatteita, turvallisuuttakin oli. Ennen kaikkea oli vanhemmat, jotka olivat sitä mieltä, että lapset saavat käydä koulua niin kauan kuin päätä riittää.
Inke vahtii namejaan.
Edelleen namien kiehtovassa tuoksumaailmassa.
Tämä tällä erää ihmisistä.
Olemme valmistelleet Inkun kanssa lintujen itsenäisyyspäivää. Koska pyrin sataprosenttiseen autenttisuuteen ja absoluuttiseen totuuteen näitä juttuja kirjoittaessani, on nyt pakko tunnustaa, että ei kissani järin voimallisesti ole ollut järjestelyissä mukana. Uskoisin kyllä, että lopputulos miellyttää kissuliakin.
Jo parisen vuotta trendikkäät ihmiset ovat olleet innostuneita siemennäkkäristä. Erilaisista siemenistä, ehkä jauhoistakin ja jostain nesteestä, leivotaan ohut lätty, joka levitetään pellille ja paistetaan. Ja syödään pois. Päätin leipaista tipuliineille siemenleivän. Siinä nesteenä toimi kookosrasva; sellainen, jossa äiti paistoi munkkeja. Kun tämä kova epäterveellinen rasva oli sulanut, tungin siihen lintujen siemensekoitusta niin paljon kuin mahtui. Annoin jäähtyä, kuumensin hetkellisesti ja kumosin kattilan sisällön lautaselle. Ja kas: siinä se oli. Siemenkaakku, joka tosin muistutti enemmän loimaalaista kakkoa kuin mitään kaakkua.
Jännittävää oli, suostuisivatko rasvan- ja siemensyöjät syömään tätä uudenlaista tarjottavaa. Voin ylpeänä kertoa, että hyvältä näyttää. Vähän aikaa linnut epäröivät, mutta sitten kokeilunhaluisimmat ottivat ratkaisevan askeleen tai pyrähdyksen.
Tänään taas pakkasherra on nähnyt hyväksi kunnioittaa meitä läsnäolollaan. Kovalla pakkasella linnut pysyvät yleensä poissa ruokintapaikalta. Lintumiehet selittävät sen johtuvan siitä, että aterioitseminenkin kuluttaa energiaa; parempi kyyhöttää jossakin säästämässä energiaa. Semmoistakin asiantuntijat tähdentävät, että auringonkukansiemenien kuoriminenkin kuluttaa liikaa energiaa. Kuorittuja siemeniä siis tipuille.
Meidän ruokinnalla oli eilen viisi punatulkkua ja yksi mustarastas. Sitten oli iso, sinne tänne singahteleva tiaisparvi ja jokunen pikkuvarpunen tietty. Nytkin siellä on lounaalla melkoisesti väkeä, ei ole siis liian kylmä. Olemme tyytyväisiä. Inkeri oli tunnin verran happihypyllä. Sitten se tuli sisälle, kun älysin avata ikkunan ja kutsua. Näin kylmällä ilmalla keittiön ovessa on kolmiosainen foam-eriste sisäovena. Niin laiska olen, että edes kissan takia en viitsi sitä kovin usein purkaa ja koota.
Jos oikein tarkentaa, voi nähdä siipiveikkoja.
Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Me elämme hiljaksiin elämäämme eteenpäin, kunnes liitymme yhdessä koko Suomen kanssa juhlimaan Linnan juhlissa. Minua jännittää melko lailla, millainen puku rouva Haukiolla on. Sitten, kun alkaa haastatteluosuus, jonka aina mainostetaan olevan vallankumouksellisen uustyylinen, todennäköisesti suljen telkkarin. Kun on noin 45 kertaa kuullut samat kysymykset ja samat vastaukset, eivätkä haastateltavatkaan ole juuri vaihtuneet, katson sen oikeudekseni enkä syyllisty pyhäinhäväistykseen.
Tällainen konstruktio. Kahleitten kalinaa ja häkkiympäristöä ehkä, mutta harhaa se on vain.
