Häkää

Tänään virittelin tulen keittiön hellaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun häkähälytin vajaa viikko sitten puhkesi huutoon. Pellit ovat vielä auki, enkä aio niitä ihan pian sulkeakaan.

Keittiössä oli kylmä. Viime viikolla siis, perjantaiaamuna. Hellanpesässä roihusi pian iloinen ja ennen kaikkea lämmittävä tuli. On kummallista, kuinka erilainen lämpö tulee nimenomaan puuhellasta kuin vaikkapa sähköpatterista tai jopa pystyuunista, joita meillä on täällä kaksin kappalein. Siinä nautiskellessani juolahti mieleeni, että käytänpä tilaisuutta hyväkseni ja loihdin itselleni maittavan lounaan lämmön sivutuotteena.

No. Perunaa ja sipulia. Tonnikalaa öljyssä. Kermaa. Suolaa ja pippuria. Uuniin. Siellä paistos paistui, kypsyi ja muuttui kauniin ruskeaksi pinnaltaan. Tempaisin vuoan uunista ja jätin hellankulmalle jäähtymään. Puita en ollut enää vähään aikaan pesään lisännyt. Lähdin Malmille asioille. Kävin apteekissa, ruokakaupassa ja tankkasinpa vielä autonkin. Hurruuttelin sitten kotiin. Inkkukin oli jäänyt sisälle nukkumaan, joten en ollut pitänyt erityistä kiirettä takaisintulon kanssa. Purin kassini ja vedin sitten hellan pellit kiinni. Pesä oli ollut sellaisenaan ainakin kaksi tuntia.

Nuoriso oli saapunut paikalle kauppareissuni aikana. Istuttiin tässä kamarissa ja höpötettiin mitä höpötettiin, enimmäkseen asiaa, niin kuin yleensäkin tapaamme tehdä.

Hajaannuttiin siitä sitten. Inkku taisi lähteä partioimaan reviirinsä rajoille. Miespuolinen nuoriso lähti valmistelemaan saunanlämmitystä, naispuolinen alamökkiin ja minä jäin sohvalle virkkaamaan. Oli mukava olo. Kaikki hyvin. Mukavaa seuraa tiedossa koko päiväksi. (Olisi ollut vielä seuraavaksi päiväksikin, mutta ne kirjamessut!)

Yhtäkkiä suloisen perjantai-iltapäivän auvon keskeytti paholaismainen ujellus takakamarista. Äänen voima oli hirmuinen. Hyppäsin pelästyneenä sohvalta ja painelin takakamariin, kohti äänen lähdettä. Samantien paiskauduin sängylle, sillä nopea lähtö oli saanut veret valahtamaan päästä varpaisiin tai jonnekin. Huomasin kuitenkin, että ääni lähti häkämittarista. Kolme ujellusta ja tauko. Uudelleen kolme ujellusta. Huomasin, että mittari osoitti 70 yksikköä jotakin jossakin, eikä huutoa saanut mistään vipstaakista lakkaamaan. Hädissäni toimitin vehkeen ulos, ja johan tokeni. Vakuutan, että palovarottimen ääni ei ole mitään häkämittarin ääneen verrattuna.

Olin täysin pihalla. Mittarin täytyi olla jotenkin sekaisin. Eihän missään ollut tulta eikä liian aikaisin suljettuja peltejä. Varmuuden vuoksi avasin kaikki ovet ja ikkunat ja kävin vielä vintissä tutkimassa tilanteen. Kaikki hyvin sielläkin. Olin jo avannut hellan pellitkin, varmuuden vuoksi. Nyt kurkistin pesään. Ja eikös vaan siellä hehkunutkin jotakin pahaenteisen punaista. Hain häkävaroittimen sisään, ja heti heilahti nuppi, jos ei sentään kaakkoon, niin yli 30 yksikköön jotakin jossakin. Vieläkin. Pakko oli uskoa, että olin saanut aikaan ihan oikeaa häkää. Onneksi Inkku oli ollut kaiken aikaa ulkona, joten sen herkkä elimistö ei ollut joutunut kärsimään.

Eihän moinen määrä hiilimonoksidia vielä meitä olisi tainnuttanut, mutta kuitenkin. Syytä olla varovainen hellanpesän kanssa siis. Tuli myös todistettua, että varotin toimii. Hyvä.

Olen kertonut ennenkin, miten taistelemme Inkerin kanssa sohvannurkasta. Eilisiltana sain päähäni jättää himoittu nurkka Inkulle ja muutin itse toiseen päähän sohvaa. Inkku on selvästi ymmällään muutoksesta. Otin pari kuvaa uudesta perspektiivistä. 
Inkku on kääntänyt selkänsä minulle. Tai eihän Inkku mitään ole muuttanut. Minä vain olen väärässä paikassa.

(Ja mitä tulee siihen tonnikalalooraan, jonka olin ihan omasta päästäni kehittänyt, niin se oli valjua niin näöltään kuin maultaan. Rasvaa siinä oli sentään niin paljon, että rupesi sappi oireilemaan.)

Syksyllä sohvalla

Olemme Inkeri-kissan kanssa siirtyneet sohvalle. Minä virkkaan tai selailen sukua sinne tänne. Liitän sukupuuhun yhden kolmannen serkun neljän sukupolven takaa ja poistan pari apen tai anopin mummoa. Inkku viettää kuivan päivän tiukasti ulkona, mutta kun tassut kastuvat, sohvaelämä houkuttaa. Aurinkoisiakin päiviä oli, monia peräkkäin. Syksyllä jokainen aurinkoinen päivä on painonsa arvoinen itseään.

Uuden elämän syntyminen on aina yhtä riemullinen asia. Sellaista onnea olemme saaneet seurata. Aivan ihanaa oli seurata sitäkin, miten raskaus etenee viikko viikolta. Netissä tässä kehityksen ihmeessä on helppoa pysyä mukana.

Uusi ihminen syntyy maailmaan. Toisaalla se kerran syntynyt vauva on kasvanut, perustanut perheen, elänyt ja rakentanut, ja tullut tiensä päähän. Julmana tai armahtavana tuleva kuolema jää suvun ja ystävien kannettavaksi ja kestettäväksi. Suru ja kaipaus seuraavat täältä lähtenyttä. Kuolema jättää  myös pohtimaan, miten voisi surevaa auttaa tai tukea. Lohdutus tuntuu kaukaiselta, kun suru on suurin. 

Yksi uusi elämä syntyi. Samana aikana, joka kuluu yhden vauvan kehitykseen elämään valmiiksi uudeksi ihmiseksi, kolme lähellä ollutta lähti tuonilmaisiin. Yksi heistä oli oma kummitätini, joka oli kantanut minut kasteelle oman nuoruutensa voimassa. Toisen kanssa sain olla tämän juuri maailmaan tulleen vauvan äidin kummina. Kolmas oli pikkuserkku, jonka vasta olin tullut tuntemaan.

Kuka on seuraava? Olenko se minä? Eihän sitä kukaan meistä tiedä.  Vauvoja syntyy kaiken aikaa. Kukahan, jonka tulen tuntemaan, syntyy seuraavaksi? Aika harvoin ajattelen sitä.

Inkeri pesee itseään. Siinä se on hyvin huolellinen ja järjestelmällinen. Joku kohta turkissa tai tassunpohjissa näyttää vaativan hampaiden täsmäkäyttöä, useimmat karvat voi järjestää nuolemalla.

Mustikkapuuro jäähtyy kupissa. Uunin puut ovat palaneet hiillokselle. 

Toisiamme vartenhan me täällä elämme. 

Sydänkesää

Kissani Inkku on muuttanut käyttäytymistään. Niin olen minäkin enkä tiedä, liittyvätkö nämä asiat jotenkin yhteen. Minähän en ole maaliskuun 8:nnesta päivästä tehnyt mitään muuta kuin tutkinut sukua. Tämä pitää ottaa lähes kirjaimellisesti. Osa kasvimaasta on kesannolla, koska en ikinä ehtinyt maata muokata enkä sinne mitään heitellä. Osan siemenistä kylvin lähes kahta kuukautta myöhemmin kuin olisi pitänyt. Perunoita maassa on. Kertaakaan en ole kastellut, en kitkenyt, en harventanut, en lannoittanut. Maailman ehkä toiseksi tärkein asia, kasvimaa, ei ole kiinnostanut. 

Mutta Inkustahan minun piti kertoa. Itsekkyyttä. Kivampaa on kertoa itsestään kuin kelpo kissastaan.

Pääsiäismaanantaina naapuri muutti pois. Toinen niistä kissoista, joiden reviiriin tämä tontti on kuulunut, hävisi. Inkun persoonallisuus muuttui. Olen kuuluttanut kaikkiin ilmansuuntiin, kuinka hyvin meillä menee: käsityksemme vuorokaudenajoistakin olivat yhtäläiset. Niin olivatkin. Eivät ole enää.

Lintujen sointuvat säveleet herättivät Inkun aamu aamulta aiemmin. Lopulta se paineli luontoon ikkunasta jo neljältä. Tuli sitten takaisin jos tuli. Ikkuna jäi auki. Seuraavaksi se jäi tulematta iltakymmeneltä, viimeistään, sisään. Kolmanneksi se livahti vinttiin päiväunille. Tapasimme korkeintaan ohimennen. Ja sehän oli ja on kamalaa. Kesän edetessä aamuherätykset ovat myöhentyneet. Mutta kotiintulot ovat venyneet jopa aamuneljään. Enkä minä tietenkään nuku, ennen kuin kissa on turvallisesti sisällä. Hymynsä milloin paremmin milloin huonommin kätkevät ystäväni ovat mutisseet jotakin Inkun tulosta teini-ikään ja hävinneet nurkan taakse naureskelemaan.

Tämän jutun syntyyn vaikutti kaksi asiaa: Ensinnäkin ystäväni Tarja kertoi kohdanneensa kotinurkillaan ilveksen. Toiseksi tämä aamu, aamupäivä, on ollut kummallinen. En keksinyt mitään, mitä tehdä sukututkimuksen hyväksi. (Eilinen päivä oli mainio. Löysin kolme elävää ihmistä, jotka ovat seitsemänsiä serkkujani ja yhden kuudennen serkun tyttären, myös elävän. Mikä parasta, ensiksi mainitut ovat Perniöstä ja toiseksi mainittu Kalannista lähtöisin. Viikko sitten löysin toisen polven viidennen serkun, josta on muissakin lähteissä mainintoja kuin kirkonkirjoissa. Hän on jääkärivääpeli Johan Konstantin Kristian Sundström Kiskosta, vuodesta 1935 Salmensilta.) Aikaa siis oli, joten kirjoittaakin voi.

Tarjan ilveshavainto liittyy siihen, että Inkku on selvästi pelästynyt jotakin. Viime päivinä se on ollut tavattoman säikky, sävähtää heikoimmastakin kahahduksesta. Toivottavasti ei sentään ilves ole täällä tassutellut, muitakin yön kulkijoita on ihan tarpeeksi. Olen saanut kissan sisään jo puolen yön maissa, mutta kun olen sammuttanut valon, Inkulle on jäänyt vielä energiaa. Se hyppelee edestakaisin ruokakupille ja sänkyyn; vesikupille ja sänkyyn ja uudelleen alusta. Joka kerta se kulkee minun ylitseni. Seuraavassa vaiheessa se kävelee minua edestakaisin pitkin ja poikin, tassuttelee ja pyörii. Viime yönä se jä nukkumaan jaloilleni. Nukuttiin sitten kymmeneen, mutta edelleen Inkku viipyilee terassilla. 

Että semmoista.

Kaikki on kukkinut tänä kesänä vallan mahottomasti. Sen olen ehtinyt huomata.

Mikä se on?

Mikä se on, joka saa unohtamaan kissan kuvaamisen?
Mikä se on, joka saa unohtamaan blogin ja kaikensorttisen kirjoittamisen?
Mikä se on, joka saa unohtamaan sosiaalisen median?
Mikä se on, joka saa lukemattomien Turun Sanomien pinot kohoamaan joka nurkassa?
Mikä se on, joka saa toivomaan, että tänäänkin sataisi lunta?
Mikä se on, joka saa toivomaan, että huomennakin olisi +1 astetta lämmintä?
Mikä se on, joka saa Pösön seisomaan viikkokausia paikallaan, kun ei halua käydä kaupassa eikä yleensäkään missään?
Mikä se on, joka saa syömään papusoppaa vain kuusi päivää peräkkäin, koska seitsemäntenä se on jo hapanta?
Mikä se on, joka saa jättämään huomiotta koivujen vihertymisen?
Mikä se on, joka saa käymään kirjastossa vain palauttamassa karhuttuja kirjoja ja maksamassa myöhästymissakkoja?
Mikä se on, joka saa kärsivällisesti hakemaan virhettä päiväkausia, kunnes ongelma ratkeaa?
Mikä se on, joka saa kasvimaan unohtumaan talviteloilleen?
Mikä se on, joka saa unohtamaan orvokit rauhassa kuolemaan ostopurkkeihinsa?
Mikä se on, joka koukuttaa pahemmin kuin kahvi?
Mikä se on, joka houkuttaa tuonilmaisiin lähteneet läheiset uniin?
Mikä se on, joka saa katumaan, miksei kysynyt silloin, kun oli kyselemisen aika?
Mikä se on? Se on sukututkimus.

Kevät keikkuen

Ai että minä tykkään tästä, kun ihmisen elämää tehdään helpommaksi. Siitä tulee niin turvallinen olo, kun maamme parhaat voimat tekevät kaikkensa meidän hyväksemme. Päivä, usein viikkokin, on pelastettu, kun huomaa norminpurkamisen etenevän kuin kevään tulon: keikkuen, veikistellen, kaarrellen, kierrellen. Aina hyväntahtoisena.
Kudoin seitsemän sukkaa. Syynä oli vala, ei mikään juhlallinen vakuutus. Vannoin julkisesti turkulaisessa fb-ryhmässä kutovani sukat, minäkin, vaikka tiesin moisen olevan vaikeaa. Sukat ovat sinivalkoisia, ja ne päätyvät hyvän kaupunkimme, siis Turun, ei Paraisten, laitosvanhuksille. 
Kutominen sujui kivasti, kun alkuun pääsin ja olin löytänyt netistä hyvän ohjeen. Kudoin ja kudoin ja aloitin jo neljättä paria. Sitten innostuin muusta, mutta siitä joskus tuonnempana.
Tuli aika postittaa sukat Helenalle, idean äidille. Kävin Paraisten postissa ostamassa semmoisen kätevän kuoren, jossa kuusi sukkaa oli helppo postittaa. Seitsemännen jätin itselleni. Kirjoitin kotona vastaanottajan tiedot sekä omani kuoreen ja muistin heittää sukatkin mukaan. Korostan tässä, että tunsin itseni varsin hyväksi ihmiseksi, kun säästin R-kioskin henkilökunnan ja ostajakunnan aikaa hakemalla ensin kuoren ja lähtemällä vasta sen jälkeen varsinaiseen lähetystapahtumaan.
Kioskissa, jonne posti on vastikään muuttanut, oli kaksi jonoa. Liityin lyhyemmän, sen postijonon, jatkoksi. Virkailijoita oli yksi, joka palveli pitempää, tavallista jonoa. Tuumin, että eihän minulla muuta ole kuin aikaa, ja odottelin tyynenä. Rauhallisuutta edesauttoi, että olin juuri ollut kulman takana naapurissa Axon kahvilassa nauttimassa kupin kahvia ja käpyleivoksen. Verensokeri kirkui punaisella, ja pian minäkin valpastuin. Huomasin, että pidemmässä jonossa hoidettiin myös postiasioita. Ääni ehkä hieman väristen mutta selkeästi artikuloiden kysyin, eikö tämä minun jononi ollutkaan postijono. Ei, ei ollut. Oli vain yksi jono. Kohtelias mieshenkilö antoi minun kiilata eteensä siihen toisen jonon ensimmäiseksi. Ojensin pakettini virkailijalle. Sen valmiiksi kotona varustetun. Virkailija kysyi, mikä oli vastaanottajan puhelinnumero. Kerroin, etten tiennyt. Virkailija sanoi, että postitus tulisi minulle kaksi euroa halvemmaksi, jos antaisin numeron. Uskouduin virkailijalle, etten siitä huolimatta tiennyt, mikä oli vastaanottajan puhelinnumero. Tämän kuultuaan henkilö ojensi minulle pakettiosoitekortin ja pyysi täyttämään sen. Hölmistyin. Änkytin, että olin jo kirjoittanut valmiiksi sekä vastaanottajan että omat tietoni. Postivirkailija kertoi, että koska en tiennyt vastaanottajan puhelinnumeroa, postikuoreen asianomaisille paikoilleen kirjoitetut tiedot eivät riittäneet, vaan pakettiosoitekortti oli täytettävä. 
Astuin pois jonosta ja rupesin hieman tärräävin käsin täyttämään korttia. Maksoin kireässä tunnelmassa ja työnnyin ulos kipsasta. Paketin saaminen tähän vaiheeseen oli tullut maksamaan minulle 15 euroa ja kaksi postireissua omalla autolla, kun ei noita julkisia näillä peräkylillä näy.
Jos olisin vienyt paketin autolla perille, se olisi tullut minulle yli puolet halvemmaksi, mitä nyt hiilijalanjälki olisi vähän kasvanut.
Painuin kotiin.

Painonhallintaa ja emännänhallintaa

Tuolloin tällöin kirjoittelen jotakin kissastani Inkeristä, minkä satunnainenkin lukija on saattanut huomata. Kaikkia tosin eivät kissat kiinnosta. Tämä on vapaa maa, niin kuin tavataan sanoa. Voimme vapaasti valita kiinnostuksemme kohteen. Joku kiinnostuu vaikkapa urkumusiikista, mikä minun mielestäni on käsittämätöntä. Juuri äsken nappasin radion kiinni, kun Kare Eskola, joka muuten vaikuttaa sivistyneeltä mieheltä, luukutti täysillä urkuja ohjelmassaan. Minun mielestäni urkumusiikki on hirvittävää, suorastaan pelottavaa melskettä. Melua. Sielutonta sähellystä. Suljen radion ja välttelen urkukirkkoja ja pysyttelen näin suhteellisen tyytyväisenä elämääni. Kissani Inkeri hermostuu säkkipillin äänestä, ja suljen silloin välittömästi radion, vaikka minä kyllä kuuntelisin säkkipilliä ihan mielelläni. Sekin kohtaus Netflixin The Crown-sarjassa, jossa kruunusta luopunut Windsorin herttua soitti yksinään säkkipilliä maanpaossa Ranskassa. Kylmänsorttinen ja muutenkin kalamainen herttuatar oli silloin varmaan kiillottamassa juuveleitaan. Ei tukenut miestään, kun tämä olisi kaivannut lämmintä kättä ja semmoista. Minä en siitä akasta ole koskaan tykännyt. "Nainen ei voi koskaan olla liian rikas eikä liian laiha." No, hän pääsi historian lehdille. Minä en ole päässyt. En ole katkera. Windsorin herttuattaren oppien noudattamattomuus voi tietysti osaltaan selittää tätä unholaan jäämistä. 

                              Inkeri katselee the Crownia.

Tästä solahdankin liukkaasti kissani Inkerin painonhallintaohjelmaan. Joskus kesän korvilla päättelin, että Inkku on liian laiha. Rupesin ostamaan sille vain penturuokaa, joka sisältää paljon rasvaa ja on luullakseni muutenkin kovin maukasta. Inkeri alistui ruokavaliomuutokseen helponlaisesti. Mustin ja Mirrin laaturuoat se jätti yleensä syömättä, Friskies Junior sen sijaan maistui. 

                              Inkerin iltajumppaa

Joitakin viikkoja sitten päättelin, että nyt on aika palata aikuisen kissan ruokaan. Kissa näytti hyvinvoivalta ja pulskistuneeltakin. Päivät kuluivat, ja rupesin ihmettelemään, kun ruokakupit ovat täynnä aina vaan. En niinkään epäillyt mitään taikaa, jolla kissa täyttäisi kuppinsa säästääksen köyhän ja tukevan emäntänsä kukkaroa. Tarkkailin tilannetta ja totta se oli: Inksu boikotoi tarjoamaani ruokaa. Se söi päivittäin muutaman raksun, mutta siihen se sitten jäi. Joskus viime viikolla tai jotain huomasin järkytyksekseni, että rakas kissani Inkeri oli laihtunut entiselleen. Kauhu täytti minut. Olinko näännyttämässä elämäntoveriani nälkään? Näin sen katseessa tyyntä alistumista osaansa. Mitäpä Inkerillä siihen  olisi sanomista, jos sen syvästi rakastama emäntä halusi kiduttaa läheisintä ystäväänsä. 

Sydämeni räytyi katumuksesta. Toissapäivänä kiiruhdin kauppaan ja ostin Inkulle sen lempipenturuokaa. 
Kissa syö jälleen.  
Mäkituvassa kaikki hyvin.

                             Ihmettelen, miten Inkeri pystyy kiinnittämään langan kaapin seinämään.                                                                                                                                                                                                      
                  

Sanontoja

Aamupäivällä juohduin muistelemaan, Facebookissa tietysti, erästä vanhaa turkulaista tai yleisvarsinaissuomalaista sanontaa. Kuulee sitä vieläkin, ja minäkin sitä käytän. "Totmaar tuli tämmöne pakane, loppusis ny äkki." Tai: "Kylmaar sää siit oles kuullu, et ens viikol ruppe sit fööntuuli ploosama."

Opiskeluaikoina, nuorena ja vireänä suomen kielen opiskelijana, minulle kerrottiin, että tuo "maar" juontaa juurensa kaukaisista katolisista ajoista. Neitsyt Maariaa kunnioitettiin toki vielä kauan uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Nykyään ei taida moni osata Maariaa enää noihin sanontoihin yhdistää, mutta puhekieli säilyttää omansa kuin mannerjää.

Huomasin käyttäneeni tässä Maaria-muotoa Jumalanäidin nimestä. Niin me sanoimme minun lapsuudessani ja nuoruudessani. Maria on kirjallista hapatusta. Turkuun kuuluu ennen itsenäinen pitäjä Maaria ja Maarian kirkkokin täällä on. Hyvässä kaupungissamme on myös Maariankatu. Yhä itsenäisenä jatkaa Kaarina, joka on saanut nimensä suurmarttyyri Katariinan mukaan, mutta nyt eksyn aiheesta. Näistä sanonnoista piti kirjoittaa.

Äitini, perniöläinen alkujaan, saattoi sanoa: "Sen tiättä Jumal ja jumpru Eetla." Perniössä ollaan suomen ja ruotsin rajamailla. Joskus tosi myöhään minulle valkeni, että jumpru saattaa tarkoittaa sanaa jungfru. Eetla-neiti lienee ollut yleensä asioista perillä.
Äiti saattoi sanoa myös heiluvansa kuin paperinen pelman. En ole sitäkään kuullut kenenkään muun suusta. En ennen, kun istuin linja-autossa matkalla Perniön kirkolta Asemalle. Kyytiin tuli rouva, joka horjahti, kun kuljettaja kiihdytti varomattomasti. Silloin rouva sanoi, itselleenkin ehkä: "Heilun ku paperinen pelman." Katsoimme toisiamme merkitsevästi äidin kanssa.

Yleisemmässä käytössä tuntuu olevan myös "kaks kilttii kimmottelee, meijäm poik ja Jumal". Olen kuullut tämän siis toisestakin suusta. Kyseessä oli lääkärin vastaanottotiloissa odottelu. Rouva, joka tämän sanoi, mietti hieman vaikeana, että tästä sanonnasta Jumala voi tykätä pahaa. Kerroin hänelle valtuuksilla, joita minulla ei ole, että en usko Jumalan pahastuvan.

Muistan myös tällaisen, jonka kuulin vasta äidin myöhemmällä iällä, kun Altzheimer alkoi vähentää estoja: "Voi tuhanne helvet ku pul putos." Minua nauratti aina, kun tämän kuulin. Pullan putoaminen ja senpäivänen sadatteleminen eivät olleet oikein suhteessa. Vasta iällä, yli kuusikymppisenä tuli mieleen, että jospa pul ei olekaan pulla vaan pullo. Pullon putoamiseen verrattavaa onnettomuutta tuskin on olemassa.
Nyt minulla on sellainen olo, että näistä olen kirjoittanut ennenkin. Tämmöstä tämä on. Kuvat on sentään otettu tänään. 

Vastarannan puolella on kolmiöistä jäätä. Sileää, kiiltävää, liukasta jäätä. Olispa soma kiitää siellä luistimilla. Kunnes plumpsahtaisi jään läpi. Kovasti on virtaavaa vesi noilla väylillä.

Ruuneperiä

Helmikuu on päässyt hyvään alkuun. Huomenna on Runeberginpäivä. Tässä tilanteessa on katastrofin aineksia. Mäkituvassa ei ole yhden yhtä torttua. Ei ole edes valmistusaineita. Tosin luin jostain, että manteliliköörin voi tortunkostutustarkoituksessa korvata appelsiiniliköörillä. Jos sattuu olemaan leikittelevää tyyppiä. Semmoistahan joukkoa me Inkerin kanssa mielestäni olemme. Inkeri ei tosin välitä tortuista enempää kuin likööreistäkään. Minähän voin liottaa sämpylää appelsiiniliköörissä ja kyynelissä. Kyllä se siitä.

Kovasti on lauha ja sumuinen, tihkuinenkin, päivä. Huomisesta alkaen pitäisi tulla muutos. Pakkanen alkaa paukkua. Lunta on maassa noin sentti. Meidän luontoomme kuulumattomat pikkunilviäiset toivottavasti saavat kyytiä. Kyytiä saavat myös aremmat perennat. Ne tosin kuolivat jo toissa talvena, ettei niidenkään takia tarvitse enää surra. Kyytiä saamme mahdollisesti myös me Inkun kanssa. Akka juoksee puuvajan ja torpan väliä puukoria juoksuttaen. Niin kauan kuin kori on täynnä puita vajasta torppaan tullessa, on kaikki hyvin.Huolestua voi silloin, kun kori on mennen tullen tyhjä. Tulee tietysti siinäkin lämmin. Akalle. Kissalle ei, ja se on vakava asia.

Olen aloittanut jälleen kerran sukankutomisen. Tällä kerralla on kunnia kyseessä. Olen julkisesti vannonut kutovani sukat, joiden tarkoitus on päätyä johonkin vanhainkotiin. Kysymys on fb-ryhmän tempauksessa. Olen ensimmäisen sukan osalta päätynyt jo kriittiseen kohtaan. Kantapäähän. Yritän rohkaista itseäni sillä, että on moni muukin osannut ne lisäykset ja kavennukset sun muut kommervenkit tehdä. Miksi minä olisin se jalon omenapuun ainoa mätä hedelmä? Vaiennan äänet, jotka nyt huutavat otsaluuni takana ties mitä perustetta. Huonoja ovat kaikki.

Lumitilanne

Jaahas. On tästä ryhdistäydyttävä. On saatava makaronilaatikko alulle. Ja vedet pitää kantaa saunaan ja lämmittää kiuas parahultaisen kuumaksi.

Olen  jo jonkin aikaa pitänyt rinnakkain kahta blogia. Nyt lienee aika lopetta moinen kahdella tuolilla istuminen. Olen aanaillut Vuodatuksessa ongelmia. Nyt niitä ainakin on, joten jatkan tästedes pelkästään täällä Bloggerissa.

Kuulosta ja sukututkimuksista

Kuulo on ensimmäinen aisti, jonka häipyminen alkaa vaikeuttaa elämää. (Sanon näin siksi, että näköä yleensä korjataan helpommin silmälaseilla kuin kuuloa kuulolaitteilla.) Tämä on sikäli loogista, että kuulo on ensimmäinen aisti, joka alkaa kehittyä sikiönkehityksen aikana. Ymmärrettävää on, että se alkaa myös hävitä varhain. Mielestäni olisi mukavaa, jos kuuloaisti alkaisi kehittyä jossain määrin myöhemmin. Saman pistämättömän logiikan mukaisesti olen aina toivonut, että päivä alkaisi lyhentyä myöhemmin. Sanotaan vaikka kuukauden verran juhannuksen jälkeen. Syksy tulisi näin ollen myöhemmin.

Olen viime aikoina toohottanut kovasti sukututkimuksesta. Oma tutkijanurani tosin ei ole vielä urjennut, mutta urkenee mahdollisesti noin kuukauden kuluttua, jolloin alkaa kurssi. Radiosta on tullut kaksiosainen ohjelma sukututkimuksesta. Tänään kuuntelin kakkososan, jossa käsiteltiin DNA-tutkimusta sukututkimuksen apuna. Sen jälkeen lähdin uimahalliin. Vesijuoksuun! Terve sielu terveessä ruumiissa!

Tapasin hallilla ystäväni, joka on jo sukututkimuksen konkari. Hän on, ehkä pienoiseksi yllätykseksi itselleenkin, löytänyt laajan suvun Sydän-Savosta. Suku laajenee kaiken aikaa.
"Tiedätkö, miksi savolaiset löytävät kaksi kertaa enemmän sukulaisia kuin länsisuomalaiset?" kyselin sisäisesti jo hihkuen, koska tämän herkullisen yksityiskohdan olin oppinut tämänpäiväisestä radio-ohjelmasta ja paloin halusta päästä käyttämään sitä.
Ystävä vastasi, mutta enhän minä muista mitä, koska väärinhän se tietenkin meni. Ystävä jatkoi jotain, mutta minä keskeytin hänen puheensa voitonriemuisena, kun en kuitenkaan kuullut, mitä hän mutisi. Käytin huonokuuloisen kovaksi sanottua ääntä, jota terästi vielä opettajamenneisyys, ja kivastihan uimahallin pukuhuoneessa vastaukseni kajahtikin: "Eiku sisäsiittoisuus!"
Vasta vähitellen tajusin ystäväni hienovaraisista vihjeistä, että heiluttelin raajojani villisti riisuutuessani ja kohkatessani ja tukin tehokkaasti tien uimarilta, jonka pukukaappi sattui valitettavasti olemaan omani vieressä. Naapuri keräsi vaivihkaa vaatteensa ja muut tavaransa sekä häipyi muualle. Hyvä niin, sillä puhjettuamme ensin hysteeriseen hihitykseen aloitimme kinan siitä, kumman tausta se sisäsiittoinen vasta onkin. 
Vesijuoksu sujui hyvin. Ensin tosin juoksu tuntui sujuvan turhankin kevyesti, mutta samassa huomasimme, että olimme unohtaneet juoksuvyöt. Korjasimme tilanteen.
Samanaikaisesti altaan toisessa puoliskossa oli menossa vesijumppa. Norja esijumppaaja hyppi, hihkui, kannusti, musiikki pauhasi, ja meno oli melkoinen. Sanoin kaverilleni käyttäen sujuvaa Perniön murretta:"Toi em o jemt hul." Ystäväni totesi, että esijumppari oli innostava. Kysyin, näyttivätkö jumppaajat altaassa innostuneilta. Eivät kyllä näyttäneet.

Katsotaan, mitä muuta mukavaa sukututkimus tuo tullessaan, kunhan se pääsee käyntiin. Alku oli jo lupaava.

Ystäviä

Ihmeellisiä ovat nettimaailman mahdollisuudet. Ihan varmasti verkko ja some tuovat mukanaan ikävyyksiä, jopa rikoksia. Varmaa on myös, että se johdattelee yhteen ihmisiä, joiden välillä on vuosia; vuosikymmeniäkin.
Eilen tuli yhteydenotto tuonilmaisiin lähteneen sisareni nuoruudenystävältä. Hän pysyi uskollisena ystävänä siskolleni aivan viimeiseen asti. Ja koska nimen omaan hän ja sisareni olivat ystäviä ja tämä Kristiina on ollut monet kerrat täällä Mäkituvassakin, mieleeni tuli eräs blogiteksti, jonka olen kirjoittanut noin puolitoista vuotta sitten. 14.6.2015. Päivämäärän muistan tarkasti, koska se oli siskon syntymäpäivä.
Tällaisen bloginikkarin elämä on vaihtelevaista. Välillä tekstiä pukkaa niin, että ei tahdo mukana pysyä. Välillä ei niin millään keksi aihetta. Välillä keksii aiheenkin, mutta kirjoittaminen ei suju. Olen pitänyt päämääränäni, jos mahdollista, ilon tuottamista niin lukijoille kuin itsellenikin. Joskus aihe on voinut olla hyvinkin kipeä, mutta olen sellaisesta ainakin omasta mielestäni osannut kirjoittaa ihan kivasti. Jos ei hauskasti, niin ainakin yrittäen välittää omia tunnelmiani.
Tuo 14.6.2015 oli minulle hyvin raskas päivä. Olin jo ehtinyt kirjoittaa rippi-isälleni epätoivoisen sorttista sähköpostia. Sitten kävi niin, että siskoni ilmestyi paikalle.
Olen vakaasti sitä mieltä, että ympärillämme on taivasosasto. Sen muodostavat täältä jo tuonilmaisiin lähteneet rakkaamme. He seuraavat touhujamme tarkkaan mutta rakkaudella. Joskus he ilmoittavat läsnäolonsa, mutta vain silloin, kun heille sopii ja niin kuin heille sopii. 14.6.2015 siskoni tuli avukseni. Kirjoitin siitä blogikirjoituksen. Nyt siirrän tuon kirjoituksen vanhasta blogista tänne, jotta Kristiinakin voi sen lukea. Kuvia en valitettavasti voi siirtää, ellen sattumalta löydä niitä koneelta. Tekstissä on viittauksia sisäpiirijuttuihin. Lykkään mielelläni asioita eteenpäin mikäli mahdollista (ikkunaverhot), "Taivaassa saunotaan", pyysi eräs sukulaistäti minua kertomaan viime terveisiksi äidilleni, saunakaverilleen. Pyhät perunat on pakko joka kevät istuttaa maahan. Yleensä samat, jotka on otettu edellisenä syksynä ylös maasta. Eihän niitä kukaan raatsi syödä. Ja niin edelleen.

sunnuntai, 14. kesäkuu 2015

Kiva kun tulit käymään

Heräsin tänään sateen varovaiseen rapinaan ikkunalautaa vasten. Ei ollut kiirettä ylös, olin illalla huolellisesti peitellyt puupinot. Kissa istuskeli ikkunalla, koetti aika lailla empien tassullaan tikkaitaan, mutta päätti olla sisällä.

Synkistelyksihän se siinä meillä meni. Koska silloin, kun synkistelee, on hyvä tehdä käsillään jotakin, rupesin silittämään verhoja. Olen todella iloinen, että tulit silloin käymään. Istuit keinutuoliin ja sanoit, että onpa ihan kiva saada verhot juhannukseksi ikkunaan. Vilkaisin sinua ja purskahdimme nauramaan. Tuon sinä osaat!

Tänään on syntymäpäiväsi. Muistelin siinä silittäessäni, miten kateellinen olin pienenä, kun sinä olit syntynyt Kielon päivänä. Minun syntymäpäiväni, Suvin päivä, ei ollut ollenkaan niin hieno. Muutamaa vuotta myöhemmin kirjoitin päiväkirjaani runon, vaikka en mikään runotyttö ollutkaan. Siinä runossa oli synkistelyä, siinäkin. Aika usein siinä toistui säe "kun olen kuollut, istuttakaa kieloja haudalleni". Voi hyvänen aika! Jossain vaiheessa hoksasin, että yhdessä Diorin hajuvedessä, olisikohan ollut Diorissimo vai Miss Dior oli ihana kielon tuoksu. Kun hajut alkoivat käydä päähän, piti senkin käyttö lopettaa.

Rupesin taas muistelemaan Karunan kesiä. Kerroin sinulle, että  kun sain käydä siellä neljä vuotta sitten, sain itselleni onnellisen lapsuuden. Sinähän näit ja ymmärsit paljon enemmän kuin minä; viiden vuoden ikäero on melkoinen tuossa elämän vaiheessa. Sinä muistit sen, kun otimme äidin silmälasit, asetimme ne koukistettua paljasta polvea vasten ja sanoimme, että siinä oli Kekkosen pää. Nauraa räkätimme silloin ja nauraa räkätimme nytkin.

Muistin sitten, miten leikimme täälläkin. Yhtenä alkukesänä ikkunat olivat niin turvoksissa sateesta, etten saanut niitä auki. Ei hätää, tai hätä keinot keksii, kuinka vain. Otimme tikkaat, sinä pitelit niitä pystyssä, ja minä pesin ikkunoita. Se homma kävi vaaralliseksi, sillä muutimme persoonallisuutta. Sinä olit Kirsti Paakkanen ja minä olin Laila Hietamies. Nauroimme välillä ulvoen, välillä muuten vain ja tikkaat heiluivat.

  

Sanoin sitten, että tulitpa hyvään aikaan käymään. Vastasit, että tiedät kyllä. Kysyin, oletko tavannut tuttuja. Kerroit, että kyllä, jatkuvasti. Sauna lämpiää melkein joka ilta. Kysyin sitäkin, jutteletteko meistä. Vastasit, että tietysti. Sanoit, että olette kyllä selvillä siitä, mitä meille tapahtuu, meidän iloistamme ja suruistamme. Tuhahtelit, että joskus ottaa päähän, kun olemme niin tyhmiä, emme ymmärrä yksinkertaisiakaan asioita. Sanoit, että kissani voisin pitää vähän paremmassa kurissa. Suutahdin siinä ja sanoin, että sinä et tiedä kissoista mitään. Vastasit, ettei ole minunkaan kissatietämykseni kaksinen ja annan elukan hallita ja vallita itseäni ihan tolkuttomasti. Mökötimme siinä hetken. Sitten tarvitsin apua, kun laitoin verhoja paikalleen, ja pakkohan oli taas puhua.

Sanoit sitten, että sinun pitää lähteä, kun on se saunanlämmitysvuorokin. Halasimme ja minä itkin vähän. Sanoit, että ei kannata olla murheellinen. Asioilla on tapana järjestyä. Kaikki kääntyy hyväksi. 

Minä niistin nenäni ja kysyin, koska tulet seuraavan kerran. Minulla on ikävä. Sanoit, että tulet sitten, kun on sen aika. Lähettelimme terveisiä ja lähdit.

Käännyit vielä ovella ja sanoit, että pyhät perunatkin ovat sitten pinnalla, mutta rikkaruohot voisin käydä kitkemässä pois. Nauroimme taas.