Olemme Inkeri-kissan kanssa siirtyneet sohvalle. Minä virkkaan tai selailen sukua sinne tänne. Liitän sukupuuhun yhden kolmannen serkun neljän sukupolven takaa ja poistan pari apen tai anopin mummoa. Inkku viettää kuivan päivän tiukasti ulkona, mutta kun tassut kastuvat, sohvaelämä houkuttaa. Aurinkoisiakin päiviä oli, monia peräkkäin. Syksyllä jokainen aurinkoinen päivä on painonsa arvoinen itseään.
Uuden elämän syntyminen on aina yhtä riemullinen asia. Sellaista onnea olemme saaneet seurata. Aivan ihanaa oli seurata sitäkin, miten raskaus etenee viikko viikolta. Netissä tässä kehityksen ihmeessä on helppoa pysyä mukana.
Uusi ihminen syntyy maailmaan. Toisaalla se kerran syntynyt vauva on kasvanut, perustanut perheen, elänyt ja rakentanut, ja tullut tiensä päähän. Julmana tai armahtavana tuleva kuolema jää suvun ja ystävien kannettavaksi ja kestettäväksi. Suru ja kaipaus seuraavat täältä lähtenyttä. Kuolema jättää myös pohtimaan, miten voisi surevaa auttaa tai tukea. Lohdutus tuntuu kaukaiselta, kun suru on suurin.
Yksi uusi elämä syntyi. Samana aikana, joka kuluu yhden vauvan kehitykseen elämään valmiiksi uudeksi ihmiseksi, kolme lähellä ollutta lähti tuonilmaisiin. Yksi heistä oli oma kummitätini, joka oli kantanut minut kasteelle oman nuoruutensa voimassa. Toisen kanssa sain olla tämän juuri maailmaan tulleen vauvan äidin kummina. Kolmas oli pikkuserkku, jonka vasta olin tullut tuntemaan.
Kuka on seuraava? Olenko se minä? Eihän sitä kukaan meistä tiedä. Vauvoja syntyy kaiken aikaa. Kukahan, jonka tulen tuntemaan, syntyy seuraavaksi? Aika harvoin ajattelen sitä.
Inkeri pesee itseään. Siinä se on hyvin huolellinen ja järjestelmällinen. Joku kohta turkissa tai tassunpohjissa näyttää vaativan hampaiden täsmäkäyttöä, useimmat karvat voi järjestää nuolemalla.
Mustikkapuuro jäähtyy kupissa. Uunin puut ovat palaneet hiillokselle.
Toisiamme vartenhan me täällä elämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti