Uudenvuodenaattona

"Hauska seurata, miten ihmiseni kiukuttelee. Se keksi juuri, että radio lähettää uusintoja uusintojen perään. Siitä oli hyvä hermostua oikein kunnolla. Se kirjoitti Facebookiin kiroilevan päivityksen. Sitten se valitti asiasta radiolle. Leijona vieköön, miten yksinkertainen! Pitäisi ihmisenkin ymmärtää, että kyllä ne  Ylessä tietävät, mitä lähettävät. Tuntuu jotenkin oudolta, että ohjelmissa pitäisi alituisesti lässyttää jostain erilaisista asioista. Erilaisia sanoja sieltä vaan tulee. Minun mielestäni rutiinit ovat ihan mukavia.

Minusta on samantekevää, mitä radiosta tulee, kunhan ihmiseni pitää sen toosan hiljaisella. Sen kuulo heikkenee samaa tahtia näön kanssa, joten voi olla odotettavissa ankaria aikoja. Voihan Tiikerin tassut! Säkkipilliä en kyllä siedä! Ihminen innostui The Crown-sarjasta ja katseli sitä tuntikausia. Ja se säkkipilli! Silloin minä ulvoin! Onneksi älysi laittaa hiljemmalle, vaikka onkin välillä ajatuksenjuoksultaan hidas kuin Hömötiainen.

Kaikesta saa huolehtia.

Edelleen kiukuttelevana ihminen alkoi keriä lankaa. Sitä oli mukava seurata. Kun kissa sekoittaa lankavyyhden, siinä on toimintaa, äksöniä. Sinä on riemua. Siinä on kynsiä, hampaita potkivia takatassuja ja paikallaan piteleviä etutassuja. Ja siinä on myös kynsittyjä, raavittuja ja pureskeltuja ihmiskäsiä, jos se uskaltaa tulla väliin. Yleensä ei uskalla. Heh. Ihminen kannattaa pitää tietynlaisessa kunnioituksen tilassa. Kissan elämään tulee silloin laatua.

Tällaiselta näytti, ennen kuin ihminen aloitti kerimisensä.


Mutta kun ihminen alkoi puuhata töppösormillaan vyyhdin kanssa, ei siinä ollut mitään riemua. Kautta Leijonan ja Seitsemän Gepardin, ihminen melkein itki raivosta. Se yritti löytää aloituskohtaa kerimiseensä, mutta ei siitä mitään tullut. Lopulta se repi ja raastoi, senkin ilman iloa. Pyhä Puuma, kun huvitti.
Minun mielestäni ihmiseni pitäisi keskittyä tulevaisuuteen. Huomenna kuulemma Siperiasta vyöryy hirmuinen pakkanen, joka pitää otteessaan niin kissaa kuin ihmistäkin. Ajattelisi nyt lämmittämistä, puita ja kuivia sytykkeitä. Lämmittäisi saunan ennen kuin on 20 astetta kylmempää kuin nyt.

Ihminen valittaa, että uusintoja tulee radiosta. Voisi keskittyä katsomaan asioita uudesta näkövinkkelistä. Niin kuin minä teen.

Voihan Ilveksen villat ja töpöhäntä! Tänään on se päivä, jona ihmiset karkoittavat pahoja henkiä paukuttamalla ja räiskimällä ilmaan rakettejaan. Minä olen aika rauhallinen kissa, mutta olen kuullut monista lajitovereista, jotka pelkäävät. Koiraparat saattavat lähteä karkuteille. On tunnustettava, että kaupunkivankilassa säälin jopa lintuja. En voi unohtaa, miten pelästyneinä varikset ja harakat lentelivät edestakaisin, hiljaisina kuin haamut, kun hulluksi tulleet ihmiset riehuivat rakettiensa kanssa. Täällä on toivoakseni rauhallisempaa. Aivan ilman paukuttelua ei selvitä, mutta joku tolkku sentään on täkäläisillä ihmisillä. Tekisi mieli kyllä näyttää niille, mistä Leopardi... no joo.

Hännän alla on hyvä olla. Varsinkin oman häntänsä alla.


Lopuksi toivotan kaikille oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta. Ihminen toivottaa myös, luulen, mikäli rauhoittuu kaikesta, joka nyt niin kovasti harmittaa. On se taas ihan tyyni ja keskittyy olennaiseen, kunhan vähän aikaa kuluu. Minäkin hyvittelen sitä, ettei se vaan saa päähänsä muuttaa kaupunkivankilaan. Minulla on keinoni kertoa, miten hyvin viihdyn täällä maalla. Tähän tulisi hymiö, mikäli olisin ihminen. Niillä on niin rajoittuneet keinot ilmaista itseään."

"Eikö meillä ole täällä skiitassa niin kiva olla... Mitä me siellä kaupungissa..."

Joulupuuro

Söin juuri aamupalaksi paistettua riisipuuroa, joka on herkkujen herkku. Voi ja kuumuus kehittävät puuron pintaan ihanan rapean kuoren, ja kun siihen lisää sokeria ja kanelia, niin oj då. Ja totta puhuakseni sivalsin puuron päälle vielä voita. Kerran tai kaksi kertaa vuodessa voi niin tehdä. Isäni kutsui riisipuuroa tonttupuuroksi. Hän oli muutenkin perheen tonttuasiantuntija. Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun isä kertoi, missä saunatonttu asuu Wuorelan saunassa. Wuorela sijaitsee Turun Portsassa.

Eilen mantelin puurosta kauhaisi itselleen eräs miespuolinen sukulaiseni. Onnea vaan hänelle. Äiti kätki aikoinaan joulupuuroon aina mantelin. Isosiskoni oli kerran jonkin verran opportunisti, tai miten sen nyt ilmaisisi.  Hän ainakin halusi varmistaa itselleen mantelin ja tulevan vuoden onnen heittämällä salaa puuropataan kourallisen manteleita. Valitettavasti hän ei huomannut, että mantelit olisi pitänyt kaltata. Toisaalta ruskeat mötikät oli helppo kerätä omalle lautaselle valkeasta puurosta. Siskoni sai epäilemättä onnekkaan tulevan vuoden.

Ramasee. Tästäkin kuvasta näkee, millaisen talvikarvan Inkku on kasvattanut.


Ehkä viime jouluna kuuntelin radiosta vanhan haastatteluohjelman. Siinä kunnioitettavaan ikään ehtinyttä emäntää jututettiin ennenvanhaisesta joulunvietosta. Tämä äiti oli saattanut maailmaan hurjan määrän lapsia, viisitoista tai olisiko ollut jopa enemmän. Niilo Ihamäki, tai kuka haastattelija olikin, kyseli suurperheen jouluruoista. Emäntä kertoi, että otettiin esille talon suurin kattila ja keitettiin se täyteen puuroa. Sitten puuro syötiin. Haastattelija myötäili emäntää, mutta muistutti sitten, että niistä jouluruoista piti kertoa. Emäntä toisti rauhallisesti, että jouluna syötiin puuroa. Haastattelija alkoi käydä epätoivoiseksi, kun haastateltavasta ei enempää herunut. Mutta emäntä oli selväsanainen ja rauhallinen ja jäi kyllä ainakin minun muistiini.

Välillä pitää venytellä.


Akan ja kissan joulu sujui upeasti. Vietettiin juhlaa suvun kesken. Saunan löylyt olivat oikein makeat. Tuuli oli illalla tyyntynyt, ja kun maa oli musta, oli tähtitaivas uskomattoman kaunis. Ruoat olivat onnistuneet. Perunalaatikossa, joka on minun bravuurini, oli tosin liian vähän suolaa. Siihen laatikkoon ei suin surminkaan lisätä siirappia, vaan imeltyminen pitää saada aikaan itsestään pitkän ajan kuluessa eli yli yön imellyttäen ja matalassa lämpötilassa paistaen. Joulukalana oli yli kaksikiloinen kirjolohi, josta saattoi jäädä vielä minulle lounas. Uutuutena oli punajuuri-sinihomejuusto-creme fraiche -paistos, joka oli todella hyvää. Ipa oli tehnyt ihanat piparkakku-tiramisut laseihin. Niiden päällä oli vielä pölysokerissa kieritellyt jäätyneet puolukat. Aah!

Vihdoinkin kahden!


Pukkikin oli käynyt ja jättänyt lahjat vähän hajalleen, mutta parasta oli, että kerrankin oltiin monta tuntia yhdessä saman katon alla. Kellään ei ollut mitään asiaa minnekään muualle. Yksi ja toinen tosin hiipi pilkkopimeässä rantaan ihailemaan merta ja tähtiä.

Pakkasaamuna

Mantereen puolella on kuuleman mukaan ollut aamulla 14 astetta pakkasta. Meillä oli 8, kun ehätin katsomaan. Nyt on jotain 4:n paikkeilla. Ilma lämpenee nopeasti. Meren pinnalla on lasinkirkas yksiöinen jää. Onneksi en ole luistelusta innostunut. Tuollainen jää voisi houkutella vastustamattomasti. Inkulla on jäänaskalit luonnostaan. Minulla ei ole, mutta on sentään painoa jonkin verran enemmän kuin Inkulla.

Viime kerralla tavatessamme leivoin leipää lintusille. Nyt se on hävinnyt melkein kokonaan, niin kuin kuvasta näkyy. Sitä ovat jyystäneet huomattavasti jykevämmät etuhampaat kuin sinitiaisilla ja muilla semmoisilla on. Toisin sanoen orava tai mistä minä tiedän, kuinka monta niitä on, on ollut asialla. Orava on ollut huolimaton ja murustellut melko lailla. Niinpä maassakin on  paljon syötävää. Mustarastas aterioi siinä. Onneksi ei ole näkynyt mitään nelijalkaista nälkäistä väkeä. Enkä tarkoita nyt Inkkua enkä peuroja.

Eteisessä haisee siideriltä, sanovat. Kannoin eilen sisälle perunat, juurekset ja melkoisen määrän omenia. Tosin eteisen lattialla on edelleen kaksi astetta lämmintä, mutta parempi varoa kuin katua. Olen koko syksyn aamuisin silpunnut hiutaleiden ja veden joukkoon pari omenaa. Sitten mikroon ja nauttimaan kauraomenapuuroa. Siis puurolautanen menee mikroon, ja minä nautin sen sisältämän annoksen keittiön pöydän ääressä. En ole viitsinyt kuoria omenoita, eikä tuo ole mitään haitannut. Eilen sen siiderinhajun motivoimana keitin viiden litran kattilallisen omenahilloa. Ensimmäistä kertaa jätin omenat kuorimatta. Tuleepahan enemmän kuitua. Mahdollisesti keitän vielä toisenkin satsin, mutta siihen en lisää sokeria.

Olen antanut sen verran periksi, että keittiössä on nyt koko ajan sähköpatteri päällä. Hellalla keittiötä on vaikea pitää lämpimänä näillä keleillä. Olen ehtinyt jo monta kertaa katua pihiyttä, joka valtasi minut viime remontissa. Keittiöön olisi ehdottomasti pitänyt hankkia varaava liesi. Minähän olen siinä(kin) mielessä yksinkertainen, että uskon kaiken, mitä minulle sanotaan. Uskoin senkin, mitä tuon pikkulieden lämmitysominaisuuksista sanottiin myyjän nettisivuilla. Olisi pitänyt uhrata pari tonnia lisää, mutta nyt on myöhäistä vaikeroida. Muuten lämpö on pysynyt hyvin, ikivanhat uunit pitävät kyllä kamarit lämpiminä. Tällainen pakkanen ei ole mitään. Mutta annas olla, kun tuuli käy meidän ylitsemme. Se on ikävä vieras.

                             Omenanhillo ja Inkun turkki ovat väriltään aika                                lähellä toisiaan.


Mitäs tässä vielä. Inkeri kronklaa taas ruoasta, mikä on normaali vallitseva tilanne. Matolääkityksen siis annoin, mutta yhä edelleen, joskin harvoin, se laahaa takapuoltaan. Tästä toiminnasta eräs kommentaattori käytti vuosi sitten hauskaa sanontaa, jota en ole ennen enkä jälkeen kuullut: vetää luukelkkaa! Nyt tarkkailen epäluuloisena elikon pyllyä, sillä pelkään anaalirauhasen tulehdusta. Sitä pelkään, koska Inksua ei saa helposti kuljetuskoppaan muulloin kuin kyyn myrkyn tainnuttamana.

Aurinko nousi tänäkin aamuna, mutta vasta, kun se oli ehättänyt Stenbackan mäen länsipuolelle ja oli ihan tien päällä. Siis sukkelast kulmast paistoi, olisi äitini sanonut. Sukkelaa on sekin, että kauan ei enää päivä lyhene. Ja koskas se Tuomaan päivä onkaan? Sitä ennen tulee Lucia. Ennen muinoin ajateltiin, että juuri Lucian päivänä on vuoden lyhyin päivä. Maria Lang on sijoittanut Lucian-päivään yhden dekkarinsakin, kuinkas muuten.

                              Inksun suhtautuminen salakuvaukseen on                                           muuttunut. Tässä se syöksyy siepatakseen                                         kameran paparazzilta.

Käväisin ulkona ottamassa kuvan pureskellusta linnunleivästä, kun havahduin. Jossain kohisi ja huokui. Tuuli oli nousemassa; pihapuiden oksat olivat vielä liikumatta, mutta metsässä oli jotakin tapahtumassa. Upea ääni. Dramaattinen. Olisi sopinut johonkin näytöskappaleeseen ennakoimaan muutosta. Mitäköhän se meille ennakoi?

                              Inkerin iltakatse

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Itsenäisyyspäivän vietossa ollaan Mäkituvassakin. Suomen tasavalta on itsenäinen, ja se on hyvä asia. Näin itsenäisyyspäivänä on nykyään tapana kunnioittaa rintamamiehiä. Samoin näyttää nykyisin olevan tapana valittaa, miten minun sukupolveni ihmiset ovat kasvaneet sodan varjossa. Isät ovat olleet puhumattomia, aggressiivisia, traumatisoituneita, alkoholisoituneita vaimon- ja lastenhakkaajia. Minun isäni ei ollut, enkä ole tällaisista perheistä edes kuullut. Olen kuitenkin aika monta ikäistäni ja minua vähän vanhempaa elämäni aikana tavannut. Monenlaista on myös puhuttu, uskouduttukin. Ns. aineellisesti oli ns. vaikeaa, mutta ei sitä silloin kauheasti huomannut. Ruokaa oli, äiti ompeli vaatteita, turvallisuuttakin oli. Ennen kaikkea oli vanhemmat, jotka olivat sitä mieltä, että lapset saavat käydä koulua niin kauan kuin päätä riittää.

Inke vahtii namejaan.

Edelleen namien kiehtovassa tuoksumaailmassa.


Tämä tällä erää ihmisistä.

Olemme valmistelleet Inkun kanssa lintujen itsenäisyyspäivää. Koska pyrin sataprosenttiseen autenttisuuteen ja absoluuttiseen totuuteen näitä juttuja kirjoittaessani, on nyt pakko tunnustaa, että ei kissani järin voimallisesti ole ollut järjestelyissä mukana. Uskoisin kyllä, että lopputulos miellyttää kissuliakin.

Jo parisen vuotta trendikkäät ihmiset ovat olleet innostuneita siemennäkkäristä. Erilaisista siemenistä, ehkä jauhoistakin ja jostain nesteestä, leivotaan ohut lätty, joka levitetään pellille ja paistetaan. Ja syödään pois. Päätin leipaista tipuliineille siemenleivän. Siinä nesteenä toimi kookosrasva; sellainen, jossa äiti paistoi munkkeja. Kun tämä kova epäterveellinen rasva oli sulanut, tungin siihen lintujen siemensekoitusta niin paljon kuin mahtui. Annoin jäähtyä, kuumensin hetkellisesti ja kumosin kattilan sisällön lautaselle. Ja kas: siinä se oli. Siemenkaakku, joka tosin muistutti enemmän loimaalaista kakkoa kuin mitään kaakkua.

Jännittävää oli, suostuisivatko rasvan- ja siemensyöjät syömään tätä uudenlaista tarjottavaa. Voin ylpeänä kertoa, että hyvältä näyttää. Vähän aikaa linnut epäröivät, mutta sitten kokeilunhaluisimmat ottivat ratkaisevan askeleen tai pyrähdyksen.

Tänään taas pakkasherra on nähnyt hyväksi kunnioittaa meitä läsnäolollaan. Kovalla pakkasella linnut pysyvät yleensä poissa ruokintapaikalta. Lintumiehet selittävät sen johtuvan siitä, että aterioitseminenkin kuluttaa energiaa; parempi kyyhöttää jossakin säästämässä energiaa. Semmoistakin asiantuntijat tähdentävät, että auringonkukansiemenien kuoriminenkin kuluttaa liikaa energiaa. Kuorittuja siemeniä siis tipuille.

Meidän ruokinnalla oli eilen viisi punatulkkua ja yksi mustarastas. Sitten oli iso, sinne tänne singahteleva tiaisparvi ja jokunen pikkuvarpunen tietty. Nytkin siellä on lounaalla melkoisesti väkeä, ei ole siis liian kylmä. Olemme tyytyväisiä. Inkeri oli tunnin verran happihypyllä. Sitten se tuli sisälle, kun älysin avata ikkunan ja kutsua. Näin kylmällä ilmalla keittiön ovessa on kolmiosainen foam-eriste sisäovena. Niin laiska olen, että edes kissan takia en viitsi sitä kovin usein purkaa ja koota. 

Jos oikein tarkentaa, voi nähdä siipiveikkoja.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Me elämme hiljaksiin elämäämme eteenpäin, kunnes liitymme yhdessä koko Suomen kanssa juhlimaan Linnan juhlissa. Minua jännittää melko lailla, millainen puku rouva Haukiolla on. Sitten, kun alkaa haastatteluosuus, jonka aina mainostetaan olevan vallankumouksellisen uustyylinen, todennäköisesti suljen telkkarin. Kun on noin 45 kertaa kuullut samat kysymykset ja samat vastaukset, eivätkä haastateltavatkaan ole juuri vaihtuneet, katson sen oikeudekseni enkä syyllisty pyhäinhäväistykseen.

Tällainen konstruktio. Kahleitten kalinaa ja häkkiympäristöä ehkä, mutta harhaa se on vain.

Keskustelua

"Hei, Inkeri. Tervetuloa sisälle! Voi miten sinä oletkaan raikas. Mutta tassut ovat kylmät. Häntäkin on aivan kylmä.

Tulehan vähän keskustelemaan. Tule tänne, Liisan vatsalle. Noin. Hienoa, Inkku. Mistä keskusteltaisiin? Keskustellaanko hippiäisistä? Liisa luki tänään monesta lintukirjasta hippiäisestä. Se, jolla on kirkkaankeltainen vahva viiru päälaella, on naaras. Koiraalla on oranssi viiru. Mutta sinähän tunnet hippiäiset paremmin kuin Liisa. Sinä olet niin sanoakseni pureutunut paremmin niiden elämään kuin Liisa.

                              Tämän maton kauneutta on kiitetty. Terveisiä        Sinikalle!

Hippiäisellä on neulanterävä ohut hyönteissyöjän nokka. Sen Liisa näki. Liisa voi vain kuvitella, miten hippiäisen kaltainen hyönteissyöjä on nyt, marraskuun viimeisinä päivinä, melkoisen pakkasjakson aikana, ahminut valtaisia proteiinipommeja, rasvaisia hyönteisiä, jotka vasta heräävät 10 asteen pakkasessa. Hento nokkakin saattaa semmoisten monsterien kanssa murtua, mutta hirmuinen hippiäinen ei epäröi! Hippiäinen syö ja syö ja kasvaa melkeinpä 5 gramman painoiseksi! Siitä tulee vahva ja aggressiivinen. Hippiäisethän ovat muutenkin melkoisia rähinöitsijöitä ja räyhähenkiä. Kissalle ne ovat suorastaan vaarallisia. Ne vaanivat, odottavat suotuisaa hetkeä, ja kun kattiparka on suojaton, ne iskevät. Kissaressu on täysin voimaton, kun hippiäislauma iskee. Viisas kissa tietysti yrittää päästä iskemään ensin. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Viidakon laki.

Joku asiantuntematon ja pahantahtoinen viherpiipertäjä saattaisi sanoa, että nälkiintyneen ja kohmettuneen Euroopan pienimmän linnun lahtaaminen ei ole kovin sankarillinen teko. Mutta me emme sano niin. Mehän tiedämme hippiäisen häijyyden ja kaiken sen pahuuden, joka kätkeytyy viattomanoloisen ulkonäön taakse.
Ja miten jalomielinen sinä olitkaan, kun toit tämän häijyläisen Liisalle! Liisa ei sitä syönyt, tunnustan sen. Mutta Liisa keräsi lintukirjoja ympärilleen ja aloitti tunnistamisoperaation. Ja nyt Liisa tunnistaa hippiäisen. Tai sanoisinko: Liisa tunnisti tuon kelvottoman siipiäisen. (Mutta oli se vahva keltainen päälaenviiru kaunis.)

Tänä syksynä et olekaan tuonut mitään tuliaisia emännällesi, et nisäkkäitä etkä näitä dinosauruksien jälkeläisiä. Tai niin, löytyihän se yksi muumioitunut linnunneljännes sängyn alta aiemmin syksyllä. Mutta sitähän ei voi oikein laskea. Linnunmurunen...

Nyt nukut; kehräät ja nukut. Toivottavasti et näe painajaisia. Päiväsi on ollut raskas. Aivan mahdollista on, että jokin posttraumaattinen stressireaktio saattaa olla odotettavissa. Pitänee harkita jonkinlaista terapiaa. Uh! Suorastaan pudauttaa, kun ajattelee, millaisen kärsimyksen läpi olet joutunut käymään. Ei ole kissalla helppoa, ei. Taistelet, voitat, ja saaliin tuot rakkaalle emännällesi. Mikä luonteen jalous! Mikä uhrautuminen!"

Eliittiä

Marraskuu ja 26. päivä.
Siinä sitä on lähtökohtaa. Aurinko paistaa. Taivas on pastellinsininen, meri vähän tummemmansininen.

Meillä Inkerin kanssa ei tosin ole kaamosmasennusta, ja siitä ainakin minä olen kiitollinen. Minulla ei ollut kaamosmasennusta nuorna opiskelijanaisna. Eikä vanhana eläkeläisakkanakaan ole. Muuten on ollut aina. Jaa-a. Mikähän johtopäätös tästä olisi tehtävissä? Työ, palkkatyö, tuo mukanaan kaiken maailman ikäviä juttuja. Tietysti se myös jo nimensä mukaisesti tuo mukanaan palkkaa eli rahaa. Palkkaa akka tarvitsi toteuttaakseen elämäntehtäväänsä eli maksaakseen erilaisia lainoja takaisin pankille. Ensin opintolainaa, sitten asuntolainaa, välillä kulutusluottoa, joka oli otettava selvitäkseni hengissä opintovapaalla ja vuorotteluvapaalla. Lopuksi vielä autolainaakin, herra paratkoon. Ja sitten tietysti, vaihtelun vuoksi, vapaa-ajanasunnon remonttilainaa, remonttilainaa, remonttilainaa...

Kuuntelen taustalta, kun Kalle Haatanen radiossa haastattelee Anna Kontulaa, joka on kirjoittanut kirjan luokista. Siis yhteiskuntaluokista. Kansanedustaja ja valtiotieteen tohtori Anna Kontula on yhteiskuntakriittinen, ja olenpa siis minäkin, mutta en minä enää tämän alkulauseen jälkeen viitsi. 

Tai. Olkoon. Tämä vielä. Eläköidyttyäni tunnen kyllä siirtyneeni jonkinmoisesta keskiluokasta eliittiin. Teen just sitä, mitä haluan. 
Valintoja olen toki joutunut tekemään. Olen valinnut tämän mökkiläisyyden ja kissan ja niinpä pysyn paikoillani. Käytän olan takaa hyväkseni Paraisten kirjaston suomenkielistä tarjontaa, jota ei kovin moni minun lisäkseni tunnu käyttävän. Kissa rajoittaa tietenkin elämääni. Juuri äsken se pyöri rinnuksillani, enkä pystynyt sen vatsan alta näkemään kirjoittamaani. Mutta en valita. Itse olen valinnut.

Tämän jutun sisältö muuttui täydellisesti suunnittelemastani kirjoitettuani otsikon. Muutin vielä otsikonkin. Tämä viikko on ollut täynnä kaikenlaisia pikkujuttuja, iloja ja harmeja, mutta mitäpä niistä, oikeastaan.

Ei minulla ole yhtään ainoaa kuvaakaan. Löytyisköhän puhelimesta joku käyttämätön kissakuva? Ja jos olisimme nyt somessa, tähän paikkaan tulisi hymiö.

Häkää ja muuta alakuloa

Olemme Inkeri-kissan kanssa olleet viime päivinä enämpi alakuloisia. Ei talven näin aikaisin pitänyt tulla. Hamsterinsydämeni itkee verta joka kerran, kun kannan taas uuden korillisen koivuklapeja sisään ja lataan aina uudet pesälliset uuniin palamaan. Keittiön hella on oikea rohmu. Sinne häviää pölkky toisensa jälkeen kuin Moolokin kitaan. Olen hakenut jo vintiltä viimetalviset foam-levyt, joilla vuoraan oviaukon sisältäpäin. Keittiö on todella kylmä. Sähköä en ole vielä ruvennut polttamaan missään huoneessa. Mutta, kuten sanottu, puuvarasto hupenee.

Alakuloon on muitakin syitä. Lumi ja pakkanen yllättivät kesken syystöiden. Varsinkin yksi sellainen työ jäi, jonka tekemättömyys voi aiheuttaa ongelmia tulevaisuudessa mäkituvan ihmisasujaimistolle mutta jonka mainitseminen ei kuulu siihen yleiseen korkeakulttuuriseen henkeen, jonka elähdyttämänä näitä juttuja kirjoittelen. 
No, perunat pelastin viime tingassa, mutta suurin osa porkkanoista jäi maahan. Viime maanantaina, toista viikkoa sitten, sain auton renkaat vaihdatetuksi, mutta silläkin reissulla jäi ruokakaupassa käyminen. Enpä ole poistunut pöksästäni sen koommin. Eilen söin aamiaiseksi kaurapuuroa ja illalliseksi kaurapuuroa. Yhdistetyn lounaan ja päivällisen muodosti kyssäkaali, jonka ostamisesta on jo vierähtänyt melkoinen tovi. Se oli vähän homeessa ja melko huokoinen rakenteeltaan, mutta nälkä on paras höyste. Nautin sen kyllä rypsiöljyllä silattuna.
Kissalla on ruokaa. Inkku on selvästi pyöristynyt, ja nyt pakkasen tullen sille on alkanut maistua tuoreruoka! Virke ansaitsee huutomerkin peräänsä. Käsittämätöntä. Nirso se on edelleen. Eilen jäi syömättä kokonainen vahvantuoksuinen annos Mustin ja Mirrin tuotetta, joka sisälsi kuulemma kanaa ja kalaa. En minäkään sitä olisi syönyt. Lienee kuitenkin aika siirtyä pois pentumurkinoista, joita elikolle olen keväästä asti syöttänyt. Silloinkaan perheen nuoriso-osasto ei ollut sitä mieltä, että Inkku olisi ollut varsinaisesti laiha kissanluiru, vaan suorastaan skrode.

Olen siis lämmitellyt sisällä ja lukenut, viimeksi Sirpa Kähköstä. Luin Finlandia-ehdokkaan Tankkien kesän. Kähkösen kerronta etenee kuin maininki mi rantaan lyö. Lauseet ovat pitkiä ja laveita, vievät mukanaan melkein transsinkaltaiseen tilaan. Yhtenä iltana makasin kissan kanssa takakamarissa ja luin. Olin kuin jossain oudossa tietoisuudentilassa. Tunsin, että päässäni ei kaikki ole kohdallaan. Sitä särki oudolla tavalla. En kuitenkaan noussut, kun oli niin ihanaa kellua niillä Kähkösen luomilla mainingeilla. Jossain joku yksinäinen harmaa aivosolu naputti, että pitäisi nousta ylös. Onkohan täällä häkää. En noussut vaan jatkoin lukemista. 
Lopulta nousin ja katsoin häkämittaria. Kolme kertaa on pitoisuus alkanut nousta vuoden aikana, mutta ei koskaan näin korkealle. Itse asiassa ihmettelen, miksei laite hälyttänyt. Pitoisuus ei ollut kriittisen korkea, mutta hälytysrajan se ylitti.
No. Pellit ja ikkunat auki, eikä häkä kauan meillä viipynyt.

Olin vuonna 1968, Tankkien kesän aikaan, 16-vuotias. Muistan, miten Martin Luther Kingin salamurha järkytti. Kun Robert Kennedy oli murhattu, menin tuonne Mäkituvan metsään, istuin kannolle ja itkin itkemistäni. Nuoriso-osaston isä oli tuonut tänne radion, joka oli hyvin voimakastehoinen. Kun Tshekkoslovakian tilanne alkoi kärjistyä kuuntelin korva radiossa ulkomaisia asemia. Saatoin minä siitä kuunnella Radio Luxembourgiakin. Mutta Tshekkoslovakian miehitys täytti tajunnan. Sen jälkeen en enää koskaan saanut tshekkiläiseltä kirjeenvaihtotoveriltani Milanalta yhtään kirjettä.
Tankkien kesän henkilöitä nämä tapahtumat eivät juuri kosketa. King ja Robert Kennedy eivät heihin vaikuta. Yhden henkilön kuollut häkkilintu oli ollut nimeltään Kennedy. Heidän maailmansa kieppuu yllättävän paljon talvi- ja jatkosodan ympärillä. Sanon yllättävän, sillä omaan ja läheisteni maailmaan menneet sodat eivät vaikuttaneet enää millään tavalla. Nykyaika silloin kuohui meidän ympärillämme, ja Vietnamin sota oli se, joka puhutti. Eivät vanhemmatkaan ihmiset olleet sotiin juuttuneet.
Tankkien kesän jälkeen aloitin alusta Kähkösen Graniittimiehen. Se on todella hyvä kirja. Olen nyt suunnilleen puolivälissä. Ihailen Kähkösen kieltä, joka ilmaisee rivien välissä vielä enemmän kuin riveillä. Huippua.

                                 Pari laiskaa tassunheilautusta kissalta, ja lankakerä on niin sekaisin, että sitä akka yhden illan selvittelee. Kuvan yläosassa näkyy vihreät kynsikkäät. Erittäin hyvät olemassa näinä päivinä.

Ensilumi - taas

Ensilumi tuli taas. Saattaisi olla paikallaan ruveta julkaisemaan viime syksyn blogijuttuja uudestaan. Samat asiat tuntuvat toistuvan syksystä toiseen. Puhumattakaan muista vuodenajoista.

Siis:
- puita kannettu
- lämmitetty
- hämmästelty ikkunoista viuhuvaa vetoa
- vaihdettu pitkiin kalsareihin ja kaksiin sukkiin
- putsattu auto lumesta
- kahdeksasta lähtien päästetty kissa ulos, kissa sisään, kissa ulos, kissa sisään, kissa ulos...

Yksi ero on viime syksyyn. Nyt en hermoile perunoiden takia, kuinka ne siellä lumivaipan alla pärjäävät. Kuokin ne nimittäin eilen ylös. Vuosi sitten perunat kärsivät vaieten viikon pakkasjakson maassa, mutta nyt siis on toisin, paremmin tietenkin. Pyhiä perunoitahan niistä oli suurin osa, 2/3 muovikasseista, joita on kolme, mutta sellainen näppituntuma tuli, että nyt on tapahtunut jonkinlainen mutaatio, tai miten sen nyt sanoisi. Nikulan Oskarin perunoita on mielestäni selvästi enemmän kuin Mattilan Oskarin perunoita. Tässä viittaan aiempiin perunajuttuihini. Kummankin Oskarin perunat ovat yhtä pahanmakuisia ja vetisenniljakkaita, mutta kun niitä on täällä viljelty vuodesta 1963, niin mikä minä olen ikiaikaisia viljelysuunnitelmia muuttamaan. Toissa keväänä ostin Honkkarista viisi kiloa uutta siemenperunaa. Lajia en muista. Nämä uudet "perunat" ovat rakenteeltaan hyviä, maistuvat hyviltä, ja satokin on hyvä toistaiseksi. Perunoiksi niitä ei oikein sovi laskea, kun ei niitä ole ennenkään ollut.

                                   Eilen näin.

Kissa siis juoksee edestakaisin sisään ja ulos. Ja kun kissa juoksee, juoksee akkakin. Miten tuo katinpäköpää voi olla niin...hmm... ajattelematon. Kun ensilumi tulee, se on kuin pikkukakara, ulos täytyy päästä. Sitten kun tassut kastuvat, pahimmassa tapauksessa häntäkin, tullaan mielenosoituksellisen lujaa naukuen ja juosten sisään. Kun tassut (ja häntä) ovat kuivat, niin taas vaaditaan ulospääsyä. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

                                   Tänään näin.

Lintujen ruokintakauden olen aloittanut. Monenkirjava tiaisparvi ahmii auringonkukansiemeniä kupuunsa. On siellä pikkuvarpusiakin ja mustarastas. Olisikohan sama, joka sinnitteli ilonamme koko viime talven. Käsittämättömän nälkäisiä linnut ovat. Olisi sittenkin pitänyt allekirjoittaa Kimmo Kiljusen kansalaisaloite taitetun indeksin karkoittamisesta eläkkeiden korotusten laskemisessa. Linnut eivät taitetusta indeksistä tiedä mitään ja todennäköisesti syövät meidät tänä talvena köyhiksi.

                                   Huomaa tassu! 

Yksi kohta tuosta alun ensilumi-talventulolistasta puuttui. Kumma kyllä se tuli mieleen hakiessani vettä kaivosta. Vettä on nyt kolme ämpärillistä keittiössä, eikä yksikään ole Inkun juomaämpäri. Eikös ole niin, että kun ei sano jotakin ääneen eikä kirjoitakaan, koko asiaa ei ole olemassakaan. En siis liitä listaan sitä viimeistä kohtaa. Että kaivon pumppu on jäässä. Sellaista mahdollisuutta ei ole. Ei.

Tilkitsemistä

Talvi on tulossa! Winter is coming! (engl. George R. R. Martin)

Talven mukana saattaa tulla yhtä ja toista, härmiöitä ja mörrinkäisiä tietysti, mutta myös lunta, pakkasta ja tuulta. Mörrinkäisiä vastaan minulla on heittää ykkösnyrkkini Inkeri. Inkku treenaa kaiken aikaa tuolla linnan, anteeksi mäkituvan, pihalla, sapelit kalahtelevat, ja harjoitusvastustajat raahautuvat Synkmetsään nuolemaan haavojaan.

Minä olen yrittänyt tiivistää niitä rakoja, joista härmiöt, viimat ym. saattavat tunkea sisälle tupaan. Pitkin kesää olen melskannut kovasti ikkunaremontista. Liitän tähän pari kuvaa, jotka kertovat haasteista, joita vielä on jäljellä. Olen pikku hiljaa yrittänyt tukkia rakoja, ja liimapaperi on ollut kovassa käytössä.

Lasimestareilla on mielenkiintoisia ominaisuuksia. Yksi merkittävimmistä on kyky muuttua näkymättömäksi. Näin on tehnyt paikallinen lasimestari. Niinpä yksi ikkuna jäi aika lailla ruokottoman näköiseksi. Malmilla työskentelevä kampaaja on jäänyt ilman neljättä peiliä (olin siellä keskustelemassa, kuontalon hoidattamisen ohella). Kampaaja oli nähnyt lasimestarin paikallisessa S-Marketissa, kun tämä oli hetkeksi materialisoitunut, mutta oli mies luikahtanut välittömästi hyllyjen väliin.

Mutta jäädään odottamaan kevättä, ehkä se tuo myös lasimestarin. 

                                  Styroksia tuodaan.


Ystävät lahjoittivat minulle 10 senttiä paksua styroksia. Ystävä kävi asentamassa ne paikoilleen takakamariin, jonka pahimmassa nurkassa viime talvena saattoi olla -4 astetta. Kamarissa on toisella ikkunaseinällä 3 sentin vahvuista foamia. Takakamarissa pysyy lämpö nyt aivan olennaisesti paremmin kuin ennen. Emme silti toivo talvelta hirmuisia pakkasia.

Tässä ovat foam ja kovalevyt paikalla.

Styrokslevyt ovat 10 cm paksuja.

Mitattuina ja sahattuina. Millilleen.

Tässä näkyy myös läpileikkausta.

Edelleen läpileikkausta. Siirsin vähän mattoja. Lattialle ei remonteissa ole tehty mitään muuta kuin maalaus. Nyt tuli ongelma-alueelle kamarien väliseen oveen saakka tiivis styrokseristys. Sen päällä on kovalevy. Sängynjalkoja varten porattiin styroksiin ja kovalevyyn reiät. Sängynjalat kiinnittävät eristyksen paikalleen. Koko komeus on lopuksi peitetty matoilla. Ensin Inkku vähän säikkyi, kun akan kävellessä kuului melkoista narinaa. Nyt emme enää moista edes huomaa.

Tässä kamarin tiivistys valmiina. Lattialla on 3 sentin vahvuisena foamia, parin metrin syvyydeltä, jonka päällä taas kovalevy. Sohvan vasemmalla puolella on valtava senkki, jonka jalkoja varten on reiät foamissa ja kovalevyssä. Kaiken päällä mummin iso paksu villaplyysimatto.


Nyt keittiön hellalla on lämpiämässä isoja vesikattiloita. Aikomukseni on tempaista yksi Tefal-pesupäivä. Tefalhan on se pieni mutta ärhäkkä pulsaattoripesukone, joka asuu vajassa. Jotta totuus ei unohtuisi, kerron, että eilen hain kaksi valtavaa kassillista puhtaaksi pestyä pyykkiä Turusta sikäläiseltä ystävältä, joka sattuu olemaan myös sukulainen. Nyt en pese mitään liinavaatteita enkä parempia vaatteita, vaan semmoista ainesta, jota ei oikein hienompaan pesukoneeseen voi panna.

Inkulla on uusia pehmeitä ja kovin kiinnostavia lankoja. Kiinnostavat ne toki akkaakin.

Parhaillaan radiossa on menossa Kalle Haatasen keskusteluohjelma, jossa puhutaan yksinäisyydestä. Siellä on jututettavana sosiaalipolitiikan professori. Tämän jutun tarkoituksena on taas yrittää kertoa, että me emme Inkun kanssa pystyisi elelemään täällä ylhäisessä yksinäisyydessämme, elleivät ystävät ja sukulaiset auttaisi nurkumatta. 

Mitenkä me kaiken tämän hyvän pystymme panemaan kiertämään? Sitähän voisi talvipäivinä pohtia.