Olemme Inkeri-kissan kanssa olleet viime päivinä enämpi alakuloisia. Ei talven näin aikaisin pitänyt tulla. Hamsterinsydämeni itkee verta joka kerran, kun kannan taas uuden korillisen koivuklapeja sisään ja lataan aina uudet pesälliset uuniin palamaan. Keittiön hella on oikea rohmu. Sinne häviää pölkky toisensa jälkeen kuin Moolokin kitaan. Olen hakenut jo vintiltä viimetalviset foam-levyt, joilla vuoraan oviaukon sisältäpäin. Keittiö on todella kylmä. Sähköä en ole vielä ruvennut polttamaan missään huoneessa. Mutta, kuten sanottu, puuvarasto hupenee.
Alakuloon on muitakin syitä. Lumi ja pakkanen yllättivät kesken syystöiden. Varsinkin yksi sellainen työ jäi, jonka tekemättömyys voi aiheuttaa ongelmia tulevaisuudessa mäkituvan ihmisasujaimistolle mutta jonka mainitseminen ei kuulu siihen yleiseen korkeakulttuuriseen henkeen, jonka elähdyttämänä näitä juttuja kirjoittelen.
No, perunat pelastin viime tingassa, mutta suurin osa porkkanoista jäi maahan. Viime maanantaina, toista viikkoa sitten, sain auton renkaat vaihdatetuksi, mutta silläkin reissulla jäi ruokakaupassa käyminen. Enpä ole poistunut pöksästäni sen koommin. Eilen söin aamiaiseksi kaurapuuroa ja illalliseksi kaurapuuroa. Yhdistetyn lounaan ja päivällisen muodosti kyssäkaali, jonka ostamisesta on jo vierähtänyt melkoinen tovi. Se oli vähän homeessa ja melko huokoinen rakenteeltaan, mutta nälkä on paras höyste. Nautin sen kyllä rypsiöljyllä silattuna.
Kissalla on ruokaa. Inkku on selvästi pyöristynyt, ja nyt pakkasen tullen sille on alkanut maistua tuoreruoka! Virke ansaitsee huutomerkin peräänsä. Käsittämätöntä. Nirso se on edelleen. Eilen jäi syömättä kokonainen vahvantuoksuinen annos Mustin ja Mirrin tuotetta, joka sisälsi kuulemma kanaa ja kalaa. En minäkään sitä olisi syönyt. Lienee kuitenkin aika siirtyä pois pentumurkinoista, joita elikolle olen keväästä asti syöttänyt. Silloinkaan perheen nuoriso-osasto ei ollut sitä mieltä, että Inkku olisi ollut varsinaisesti laiha kissanluiru, vaan suorastaan skrode.
Olen siis lämmitellyt sisällä ja lukenut, viimeksi Sirpa Kähköstä. Luin Finlandia-ehdokkaan Tankkien kesän. Kähkösen kerronta etenee kuin maininki mi rantaan lyö. Lauseet ovat pitkiä ja laveita, vievät mukanaan melkein transsinkaltaiseen tilaan. Yhtenä iltana makasin kissan kanssa takakamarissa ja luin. Olin kuin jossain oudossa tietoisuudentilassa. Tunsin, että päässäni ei kaikki ole kohdallaan. Sitä särki oudolla tavalla. En kuitenkaan noussut, kun oli niin ihanaa kellua niillä Kähkösen luomilla mainingeilla. Jossain joku yksinäinen harmaa aivosolu naputti, että pitäisi nousta ylös. Onkohan täällä häkää. En noussut vaan jatkoin lukemista.
Lopulta nousin ja katsoin häkämittaria. Kolme kertaa on pitoisuus alkanut nousta vuoden aikana, mutta ei koskaan näin korkealle. Itse asiassa ihmettelen, miksei laite hälyttänyt. Pitoisuus ei ollut kriittisen korkea, mutta hälytysrajan se ylitti.
No. Pellit ja ikkunat auki, eikä häkä kauan meillä viipynyt.
Olin vuonna 1968, Tankkien kesän aikaan, 16-vuotias. Muistan, miten Martin Luther Kingin salamurha järkytti. Kun Robert Kennedy oli murhattu, menin tuonne Mäkituvan metsään, istuin kannolle ja itkin itkemistäni. Nuoriso-osaston isä oli tuonut tänne radion, joka oli hyvin voimakastehoinen. Kun Tshekkoslovakian tilanne alkoi kärjistyä kuuntelin korva radiossa ulkomaisia asemia. Saatoin minä siitä kuunnella Radio Luxembourgiakin. Mutta Tshekkoslovakian miehitys täytti tajunnan. Sen jälkeen en enää koskaan saanut tshekkiläiseltä kirjeenvaihtotoveriltani Milanalta yhtään kirjettä.
Tankkien kesän henkilöitä nämä tapahtumat eivät juuri kosketa. King ja Robert Kennedy eivät heihin vaikuta. Yhden henkilön kuollut häkkilintu oli ollut nimeltään Kennedy. Heidän maailmansa kieppuu yllättävän paljon talvi- ja jatkosodan ympärillä. Sanon yllättävän, sillä omaan ja läheisteni maailmaan menneet sodat eivät vaikuttaneet enää millään tavalla. Nykyaika silloin kuohui meidän ympärillämme, ja Vietnamin sota oli se, joka puhutti. Eivät vanhemmatkaan ihmiset olleet sotiin juuttuneet.
Tankkien kesän jälkeen aloitin alusta Kähkösen Graniittimiehen. Se on todella hyvä kirja. Olen nyt suunnilleen puolivälissä. Ihailen Kähkösen kieltä, joka ilmaisee rivien välissä vielä enemmän kuin riveillä. Huippua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti