Eilen tuli yhteydenotto tuonilmaisiin lähteneen sisareni nuoruudenystävältä. Hän pysyi uskollisena ystävänä siskolleni aivan viimeiseen asti. Ja koska nimen omaan hän ja sisareni olivat ystäviä ja tämä Kristiina on ollut monet kerrat täällä Mäkituvassakin, mieleeni tuli eräs blogiteksti, jonka olen kirjoittanut noin puolitoista vuotta sitten. 14.6.2015. Päivämäärän muistan tarkasti, koska se oli siskon syntymäpäivä.
Tällaisen bloginikkarin elämä on vaihtelevaista. Välillä tekstiä pukkaa niin, että ei tahdo mukana pysyä. Välillä ei niin millään keksi aihetta. Välillä keksii aiheenkin, mutta kirjoittaminen ei suju. Olen pitänyt päämääränäni, jos mahdollista, ilon tuottamista niin lukijoille kuin itsellenikin. Joskus aihe on voinut olla hyvinkin kipeä, mutta olen sellaisesta ainakin omasta mielestäni osannut kirjoittaa ihan kivasti. Jos ei hauskasti, niin ainakin yrittäen välittää omia tunnelmiani.
Tuo 14.6.2015 oli minulle hyvin raskas päivä. Olin jo ehtinyt kirjoittaa rippi-isälleni epätoivoisen sorttista sähköpostia. Sitten kävi niin, että siskoni ilmestyi paikalle.
Olen vakaasti sitä mieltä, että ympärillämme on taivasosasto. Sen muodostavat täältä jo tuonilmaisiin lähteneet rakkaamme. He seuraavat touhujamme tarkkaan mutta rakkaudella. Joskus he ilmoittavat läsnäolonsa, mutta vain silloin, kun heille sopii ja niin kuin heille sopii. 14.6.2015 siskoni tuli avukseni. Kirjoitin siitä blogikirjoituksen. Nyt siirrän tuon kirjoituksen vanhasta blogista tänne, jotta Kristiinakin voi sen lukea. Kuvia en valitettavasti voi siirtää, ellen sattumalta löydä niitä koneelta. Tekstissä on viittauksia sisäpiirijuttuihin. Lykkään mielelläni asioita eteenpäin mikäli mahdollista (ikkunaverhot), "Taivaassa saunotaan", pyysi eräs sukulaistäti minua kertomaan viime terveisiksi äidilleni, saunakaverilleen. Pyhät perunat on pakko joka kevät istuttaa maahan. Yleensä samat, jotka on otettu edellisenä syksynä ylös maasta. Eihän niitä kukaan raatsi syödä. Ja niin edelleen.
sunnuntai, 14. kesäkuu 2015
Kiva kun tulit käymään
Heräsin tänään sateen varovaiseen rapinaan ikkunalautaa vasten. Ei ollut kiirettä ylös, olin illalla huolellisesti peitellyt puupinot. Kissa istuskeli ikkunalla, koetti aika lailla empien tassullaan tikkaitaan, mutta päätti olla sisällä.
Synkistelyksihän se siinä meillä meni. Koska silloin, kun synkistelee, on hyvä tehdä käsillään jotakin, rupesin silittämään verhoja. Olen todella iloinen, että tulit silloin käymään. Istuit keinutuoliin ja sanoit, että onpa ihan kiva saada verhot juhannukseksi ikkunaan. Vilkaisin sinua ja purskahdimme nauramaan. Tuon sinä osaat!
Tänään on syntymäpäiväsi. Muistelin siinä silittäessäni, miten kateellinen olin pienenä, kun sinä olit syntynyt Kielon päivänä. Minun syntymäpäiväni, Suvin päivä, ei ollut ollenkaan niin hieno. Muutamaa vuotta myöhemmin kirjoitin päiväkirjaani runon, vaikka en mikään runotyttö ollutkaan. Siinä runossa oli synkistelyä, siinäkin. Aika usein siinä toistui säe "kun olen kuollut, istuttakaa kieloja haudalleni". Voi hyvänen aika! Jossain vaiheessa hoksasin, että yhdessä Diorin hajuvedessä, olisikohan ollut Diorissimo vai Miss Dior oli ihana kielon tuoksu. Kun hajut alkoivat käydä päähän, piti senkin käyttö lopettaa.
Rupesin taas muistelemaan Karunan kesiä. Kerroin sinulle, että kun sain käydä siellä neljä vuotta sitten, sain itselleni onnellisen lapsuuden. Sinähän näit ja ymmärsit paljon enemmän kuin minä; viiden vuoden ikäero on melkoinen tuossa elämän vaiheessa. Sinä muistit sen, kun otimme äidin silmälasit, asetimme ne koukistettua paljasta polvea vasten ja sanoimme, että siinä oli Kekkosen pää. Nauraa räkätimme silloin ja nauraa räkätimme nytkin.
Muistin sitten, miten leikimme täälläkin. Yhtenä alkukesänä ikkunat olivat niin turvoksissa sateesta, etten saanut niitä auki. Ei hätää, tai hätä keinot keksii, kuinka vain. Otimme tikkaat, sinä pitelit niitä pystyssä, ja minä pesin ikkunoita. Se homma kävi vaaralliseksi, sillä muutimme persoonallisuutta. Sinä olit Kirsti Paakkanen ja minä olin Laila Hietamies. Nauroimme välillä ulvoen, välillä muuten vain ja tikkaat heiluivat.
Sanoin sitten, että tulitpa hyvään aikaan käymään. Vastasit, että tiedät kyllä. Kysyin, oletko tavannut tuttuja. Kerroit, että kyllä, jatkuvasti. Sauna lämpiää melkein joka ilta. Kysyin sitäkin, jutteletteko meistä. Vastasit, että tietysti. Sanoit, että olette kyllä selvillä siitä, mitä meille tapahtuu, meidän iloistamme ja suruistamme. Tuhahtelit, että joskus ottaa päähän, kun olemme niin tyhmiä, emme ymmärrä yksinkertaisiakaan asioita. Sanoit, että kissani voisin pitää vähän paremmassa kurissa. Suutahdin siinä ja sanoin, että sinä et tiedä kissoista mitään. Vastasit, ettei ole minunkaan kissatietämykseni kaksinen ja annan elukan hallita ja vallita itseäni ihan tolkuttomasti. Mökötimme siinä hetken. Sitten tarvitsin apua, kun laitoin verhoja paikalleen, ja pakkohan oli taas puhua.
Sanoit sitten, että sinun pitää lähteä, kun on se saunanlämmitysvuorokin. Halasimme ja minä itkin vähän. Sanoit, että ei kannata olla murheellinen. Asioilla on tapana järjestyä. Kaikki kääntyy hyväksi.
Minä niistin nenäni ja kysyin, koska tulet seuraavan kerran. Minulla on ikävä. Sanoit, että tulet sitten, kun on sen aika. Lähettelimme terveisiä ja lähdit.
Käännyit vielä ovella ja sanoit, että pyhät perunatkin ovat sitten pinnalla, mutta rikkaruohot voisin käydä kitkemässä pois. Nauroimme taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti