Akka ja kissa asuvat 1934 rakennetussa mökissä ja elelevät hiljalleen milloin yhdessä milloin erikseen. Harrastukset ovat heillä erilaiset ja keskinäiset suhteet vaihtelevat. Ruokakuppi on kummallakin kuitenkin mäkituvassa. Kauas on pitkä matka, ja kotiin on kiire palata maailmalta.
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
Ensilumi - taas
Ensilumi tuli taas. Saattaisi olla paikallaan ruveta julkaisemaan viime syksyn blogijuttuja uudestaan. Samat asiat tuntuvat toistuvan syksystä toiseen. Puhumattakaan muista vuodenajoista.
Siis:
- puita kannettu
- lämmitetty
- hämmästelty ikkunoista viuhuvaa vetoa
- vaihdettu pitkiin kalsareihin ja kaksiin sukkiin
- putsattu auto lumesta
- kahdeksasta lähtien päästetty kissa ulos, kissa sisään, kissa ulos, kissa sisään, kissa ulos...
Yksi ero on viime syksyyn. Nyt en hermoile perunoiden takia, kuinka ne siellä lumivaipan alla pärjäävät. Kuokin ne nimittäin eilen ylös. Vuosi sitten perunat kärsivät vaieten viikon pakkasjakson maassa, mutta nyt siis on toisin, paremmin tietenkin. Pyhiä perunoitahan niistä oli suurin osa, 2/3 muovikasseista, joita on kolme, mutta sellainen näppituntuma tuli, että nyt on tapahtunut jonkinlainen mutaatio, tai miten sen nyt sanoisi. Nikulan Oskarin perunoita on mielestäni selvästi enemmän kuin Mattilan Oskarin perunoita. Tässä viittaan aiempiin perunajuttuihini. Kummankin Oskarin perunat ovat yhtä pahanmakuisia ja vetisenniljakkaita, mutta kun niitä on täällä viljelty vuodesta 1963, niin mikä minä olen ikiaikaisia viljelysuunnitelmia muuttamaan. Toissa keväänä ostin Honkkarista viisi kiloa uutta siemenperunaa. Lajia en muista. Nämä uudet "perunat" ovat rakenteeltaan hyviä, maistuvat hyviltä, ja satokin on hyvä toistaiseksi. Perunoiksi niitä ei oikein sovi laskea, kun ei niitä ole ennenkään ollut.
Eilen näin.
Kissa siis juoksee edestakaisin sisään ja ulos. Ja kun kissa juoksee, juoksee akkakin. Miten tuo katinpäköpää voi olla niin...hmm... ajattelematon. Kun ensilumi tulee, se on kuin pikkukakara, ulos täytyy päästä. Sitten kun tassut kastuvat, pahimmassa tapauksessa häntäkin, tullaan mielenosoituksellisen lujaa naukuen ja juosten sisään. Kun tassut (ja häntä) ovat kuivat, niin taas vaaditaan ulospääsyä. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Tänään näin.
Lintujen ruokintakauden olen aloittanut. Monenkirjava tiaisparvi ahmii auringonkukansiemeniä kupuunsa. On siellä pikkuvarpusiakin ja mustarastas. Olisikohan sama, joka sinnitteli ilonamme koko viime talven. Käsittämättömän nälkäisiä linnut ovat. Olisi sittenkin pitänyt allekirjoittaa Kimmo Kiljusen kansalaisaloite taitetun indeksin karkoittamisesta eläkkeiden korotusten laskemisessa. Linnut eivät taitetusta indeksistä tiedä mitään ja todennäköisesti syövät meidät tänä talvena köyhiksi.
Huomaa tassu!
Yksi kohta tuosta alun ensilumi-talventulolistasta puuttui. Kumma kyllä se tuli mieleen hakiessani vettä kaivosta. Vettä on nyt kolme ämpärillistä keittiössä, eikä yksikään ole Inkun juomaämpäri. Eikös ole niin, että kun ei sano jotakin ääneen eikä kirjoitakaan, koko asiaa ei ole olemassakaan. En siis liitä listaan sitä viimeistä kohtaa. Että kaivon pumppu on jäässä. Sellaista mahdollisuutta ei ole. Ei.
lauantai 29. lokakuuta 2016
Tilkitsemistä
Talven mukana saattaa tulla yhtä ja toista, härmiöitä ja mörrinkäisiä tietysti, mutta myös lunta, pakkasta ja tuulta. Mörrinkäisiä vastaan minulla on heittää ykkösnyrkkini Inkeri. Inkku treenaa kaiken aikaa tuolla linnan, anteeksi mäkituvan, pihalla, sapelit kalahtelevat, ja harjoitusvastustajat raahautuvat Synkmetsään nuolemaan haavojaan.
Minä olen yrittänyt tiivistää niitä rakoja, joista härmiöt, viimat ym. saattavat tunkea sisälle tupaan. Pitkin kesää olen melskannut kovasti ikkunaremontista. Liitän tähän pari kuvaa, jotka kertovat haasteista, joita vielä on jäljellä. Olen pikku hiljaa yrittänyt tukkia rakoja, ja liimapaperi on ollut kovassa käytössä.
Lasimestareilla on mielenkiintoisia ominaisuuksia. Yksi merkittävimmistä on kyky muuttua näkymättömäksi. Näin on tehnyt paikallinen lasimestari. Niinpä yksi ikkuna jäi aika lailla ruokottoman näköiseksi. Malmilla työskentelevä kampaaja on jäänyt ilman neljättä peiliä (olin siellä keskustelemassa, kuontalon hoidattamisen ohella). Kampaaja oli nähnyt lasimestarin paikallisessa S-Marketissa, kun tämä oli hetkeksi materialisoitunut, mutta oli mies luikahtanut välittömästi hyllyjen väliin.
Mutta jäädään odottamaan kevättä, ehkä se tuo myös lasimestarin.
Ystävät lahjoittivat minulle 10 senttiä paksua styroksia. Ystävä kävi asentamassa ne paikoilleen takakamariin, jonka pahimmassa nurkassa viime talvena saattoi olla -4 astetta. Kamarissa on toisella ikkunaseinällä 3 sentin vahvuista foamia. Takakamarissa pysyy lämpö nyt aivan olennaisesti paremmin kuin ennen. Emme silti toivo talvelta hirmuisia pakkasia.
Tässä ovat foam ja kovalevyt paikalla.
Nyt keittiön hellalla on lämpiämässä isoja vesikattiloita. Aikomukseni on tempaista yksi Tefal-pesupäivä. Tefalhan on se pieni mutta ärhäkkä pulsaattoripesukone, joka asuu vajassa. Jotta totuus ei unohtuisi, kerron, että eilen hain kaksi valtavaa kassillista puhtaaksi pestyä pyykkiä Turusta sikäläiseltä ystävältä, joka sattuu olemaan myös sukulainen. Nyt en pese mitään liinavaatteita enkä parempia vaatteita, vaan semmoista ainesta, jota ei oikein hienompaan pesukoneeseen voi panna.
Parhaillaan radiossa on menossa Kalle Haatasen keskusteluohjelma, jossa puhutaan yksinäisyydestä. Siellä on jututettavana sosiaalipolitiikan professori. Tämän jutun tarkoituksena on taas yrittää kertoa, että me emme Inkun kanssa pystyisi elelemään täällä ylhäisessä yksinäisyydessämme, elleivät ystävät ja sukulaiset auttaisi nurkumatta.
Mitenkä me kaiken tämän hyvän pystymme panemaan kiertämään? Sitähän voisi talvipäivinä pohtia.
torstai 20. lokakuuta 2016
Ihana Kuuban yö
Kaverini Facebookista, entinen työtoverini, on lähdössä Kuubaan. Siitä tuli mieleen Kuubalainen serenadi, kaikkien nuoruuden ja miksei vähän vanhemmuudenkin (mikä ei tässä tarkoita simmoista vanhemmuutta, johon liittyy lapsia) ehkä pikkiriikkisen oluenhuuruisten lauluiltojen kruunaamaton kuningatar. Yhteislauluthan ovat ihan mukavia, ongelma on vain siinä, ettei kukaan muista sanoja. Hyvässä lykyssä ensimmäinen säkeistö menee ihan hyvin, mutta toisen värssyn ensimmäisessä säkeessä kato on jo melkoinen.
Tämä ongelma koettelee spontaania yhteislaulua, usein pikkutunneilla alkavaa. Laulajilla on silloin innostusta vaikka millä mitalla, mutta valitettavasti ei taida muuta ollakaan: ei sanoja, ei säestystä eikä laulutaitoja. Melankolinen ja laahaava ulvahtelu kiirii silloin pitkin järvenpintaa kilometrien päähän sulostuttamaan muidenkin kesäiltaa viettävien eloa ja oloa. Harvemmin kukaan ulvahtelee rannoilla talvella, mikä on harmi, sillä silloin siellä olisi tilaa. Yleisö tosin puuttuisi, mutta ehkäpä laulajia tervehtisi vastarannalta kaiku. Vai tervehtiikö kaiku talvella? Kuuluuko se vain kesään? Ikävässä tapauksessa talvisessa yössä, ehkäpä jopa täyden kuun aikaan, vastaan kiirisi susilauman ulvonta. Pahimmassa tai ehkäpä näkökulmasta riippuen parhaimmassa tapauksessa lauma jolkottaisi paikalle kepein jaloin, eikä kohta olisi laulajista jäljellä muuta kuin hiljalleen vaalenevat luut. Kesällä naapurustossa saatettaisiin ihmetellä, mikä on toisin. Miksi on niin hiljaista? Vain armoton luonto tietää vastauksen, mutta ei kerro.
Tähän maailmanaikaan laulajaisia saattaisi kunnioittaa läsnäolollaan puskasta hypähtävä klovninpukuun pukeutunut veijari. Pelle Penninvenyttäjä. Tai possu. Semmoista olen lukenut Turun Sanomista. Toissapäivänä pelle oli näkynyt Lohjalla, eilen jossain päin Turkua. Ehkä tänään Paraisilla. Luullakseni me Inkerin kanssa laulammekin lähiaikoina sisällä, varmuuden vuoksi. Varsinkin pimeällä talon kulmalta tuijotteleva klovni voisi vaikuttaa häijyltä. Mistä tuli mieleen, että yksi ulkovalo on pimeänä. Sille tarttis tehdä jotain.
Muuten olemme tänään heränneet Inkun kanssa ihanaan aamuun. Viime yönä on ollut hallaa, sillä paikoitellen on kuuraa maassa. Ensimmäinen halla tänä vuonna. Petuniat eivät ole moksiskaan, joten kovin kylmä ei ole ollut. Pitääpä käydä tervehtimässä kurpitsoja. Ne ottavat helposti nokkiinsa.
Eilen kuokin ylös yhden vaon perunaa ja vähän porkkanoita. Maa on sopivaa kuokittavaksi tähänkin aikaan vuodesta; en edes tiedä, koska viimeksi on satanut. Se sopii hyvin Inkulle ja minulle.
Eilen näin, että sinitiaiset käyvät katselemassa, joko niille olisi tarjolla syötävää. En ole vielä aloittanut ruokkimista. Luonnossa lienee syömistä. Ainakin pimeän tultua lähtevät liikkeelle yöperhoset. Lepakoista en tiedä, joko ovat talviunilla.
Kissa syöksyi sisään. Näin sen juoksevan kovaa kyytiä ja avasin ikkunan valmiiksi. Mustarastas ajoi takaa viatonta kissuliani. Nyt se tuli syliini. Moitin ankarin sanoin röyhkeitä tipuliineja, jotka sentään syövät meidän leipäämme! Omenoita tässä tapauksessa, mutta kuitenkin! Ja tintit koputtelevat ikkunoita. Rasvaa ja siemeniä vaativat.
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
Tuuli repii lehtiä puista
Syysastereita
Maassa on nyt lehtiä enemmän kuin puussa.
Katselin pihalta meren pintaa. Vesi oli mustaa, ja pinta aivan tyyni. Kun nyt katselen sitä, väri on vaihtunut hopeaksi. Taitaa pientä väräjöimistä olla menossa. Missään nimessä ei tuule. Metsässä ei liikahda lehtikään.
Kannoin juuri terassilta kesäkalusteet varastoon.
Ilmassa on selvästi haikeutta.
Kissani Inkeri lähti aamusella omille teilleen. Äsken se palasi takaisin. Se asettui sohvan selkänojalle ja käänsi minulle selkänsä. Olin varannut sohvannurkan itselleni. Mirri kaipasi selvästi yksityisyyttä. Sitten suljin radion ja rupesin kirjoittamaan. Inkku nousi ja kääntyi. Se lähestyi määrätietoisesti ja katsoi minua suoraan silmiin. Vaihdoin kuuliaisesti vähän asentoa. Nyt kissuli makaa vasemmalla käsivarrellani. Takapuoli on sydämen päällä, suunnilleen, ja kaula kyynärpäällä. Aluksi ison kirjaimen kirjoittaminen häiritsi sitä selvästi. Nyt ei enää.
Olen viettänyt tuntikausia tämän blogin parissa. Joitakin muutoksia olen onnistunut tekemään. Pari vanhentunutta tietoa osasin poistaa. Katsotaan nyt, kuinka akan käy. Tämä teksti on koe: osaanko ollenkaan.
Pääni on kuin ampiaispesä. Pari viimeistä tuntia on mennyt kuvia ihmetellessä. Eipä ollutkaan kuvien lisääminen niin helppoa kuin luulin ja olin muistavinani. Luultavasti en vain osaa.
Vielä ei ole pakkasherra näyttäytynyt Mäkituvassa, ei edes halla. Niinpä kukkiakin on vielä näkyvissä. Pienenpieni pelakuu on lämpimänpunainen, mutta syysasterit ylempänä hehkuvat kylmyyttä. Luin eilen juttuja, joita olen kirjoittanut tasan vuosi sitten. Silloin oli takana jo viikon pakkasjakso, lokakuun alkupuolella.
Inkku on ruvennut selvästi ärsyyntymään kuvienotosta. Tästä kuvasta sen näkee.
Tällaista kokeilua siis tällä kertaa. Mahtaakohan juttu tulevaisuudessa luistaa yhtään paremmin?
torstai 29. syyskuuta 2016
Juhlapuhe Inkerille
maanantai, 29. elokuu 2016
Juhlapuhe Inkerille 29.8.2016

Arvoisa kissa! Rakas Inkeri!
Tänä päivänä sydämeni täyttyy kiitollisuudella. 4 vuotta sitten sinä synnyit maailmaan. Olit yksi monijäsenisestä sisarusparvesta. Emosi ei ehkä pystynyt ruokkimaan teitä kaikkia parhaalla mahdollisella tavalla. Ja isäsi, se kollinretku, oli tietysti häipynyt muihin maisemiin ja jättänyt emosi selviämään parhaansa mukaan teidän hoidostanne. Emosi oli puuhakas ja toimelias kissa, onneksesi. Se kasvatti teidät kaikki luovutusikäisiksi ja lähetti avaraan maailmaan huolehtivien ajatusten siivittäminä. Joku voisi sanoa, että emosi olisi ollut ikionnellinen päästessään teistä eroon ja rakentamaan uutta suhdetta, josta tietenkin toivoi toimivampaa parisuhdetta kuin sinun isäsi kanssa. Tai mistä sen tietäisi. Ehkä emosi arvosti helppoa ja lyhyttä irtosuhdetta, jota eivät kiintymyksen kahleet päässeet rasittamaan. Mutta kun ajattelen näin ihmisnäkökulmasta, en oikein tiedä. Jos minä olisin saanut kahdeksan pentua, esimerkiksi, olisin kyllä kahlinnut ukon vaikka hellaan kiinni. Auttaa se olisi saanut eikä häipyä vokottelemaan ties mitä kissoja.

Sinun, rakas Inkeri, ei pitänyt päätyä minulle. Peruutuksen ansiosta sain sinut elämäntoverikseni. Ei tiennyt se peruuttajaperhe, mitä menettivät. En kuitenkaan tuomitse perhettä. Ilman sen vastuunpakoilua olisit nyt jossain perheessä, jossa olisit saattanut viihtyä ties miten hyvin. Katson kuitenkin oikeaksi ilmaista mielipiteeni, että perheessä olisit ollut vain yksi monesta. Minut sen sijaan saat pitää aivan yksin. Vaikea minun on tätä ilmituoda, mutta uskoakseni sinulla ei ole valittamista.

Muistan kuin eilisen päivän sen joulukuisen iltapuhteen, jolloin hain sinut Hovirinnan myöhemmin palaneen kioskin takapihalta. Satoi räntää. Keli oli hirveä. Mutta niin vain pääsimme kotiin. Saatoit ruveta tutustumaan uuteen ympäristöösi. Olit alusta asti reipas, leikkisä ja aloitekykyinen. Et vierastanut minua. Minä puolestani olin aika neuvoton. Olet ensimmäinen kissani enkä ollut kovinkaan varma, miten ruveta rakentamaan suhdetta kissanpennun kanssa. Onneksi sinä olit mutkaton ja sosiaalinen. Ensimmäisen yömme nukuimme jo samassa sängyssä, ja seuraavana päivänä tulit syliin. Oli talvi, ja sinulla oli ohut turkki. Selvästi sinun oli kylmä. Niinpä aloit viihtyä paksun Marimekko-merkkisen kylpytakkini etuliepeen alla. Pysyit siinä mukavasti, kun sidoin vyön tiukasti kiinni.

Kohta olin jo pinonnut kaikki tauluni seinää vasten, koska helposti ponnistit korkeiden huonekalujen päälle. Sieltä sitten jatkoit iloista loikkimistasi ottaen uutta vauhtia tauluista. Sydämeni löi hätääntyneenä kuin sotarumpu. Poistin taulut. Seuraavaksi rullasin perintöryijyn, jota pitkin oli turhan helppoa kiivetä ylös ja hypätä eteisen kaapin päälle katonrajaan. Pian olit keksinyt jälleen uuden hauskan leikin. Kun olin keittiössä syventymässä vaikka perunoidenpesuun, hipsit hiljaa paikalle, pöydän kautta tuolinkarmille ja siitä olkapäälleni. Olit vielä hyvin pieni kissa ja vasta harjoittelit tällaisia suorituksia. Kyntesi olivat kuitenkin jo hyvin terävät. Niinpä aina silloin tällöin haukoin henkeäni, kun roikuit kynsistäsi selässäni etkä suinkaan halunnut antaa periksi ja pudottautua lattialle, vaan jatkoit päämäärätietoisesti kiipeämistäsi kohti olkapäätäni; kynsiesi varassa, selkääni pitkin. Voin vakuuttaa, että sattui. Kun nyt hyppäät olkapäälleni, laskeudut pehmeästi kuin lumihiutale.
https://vuodatus.net/media/cache/normal/blog_content_image/normal/57c4131eb596dc57238b4567/1-janakkala%20ja%20inkeri%20021.jpg

Seitsemän ja puolen kuukauden ikäisenä tulit ensimmäistä kertaa tänne Mäkituvalle. Olin käynyt siivoamassa mökin etukäteen, jotta kaikki olisi valmista pikkukissulia varten. Olin hankkinut sinulle vaaleanpunaiset valjaat, joita opettelimme käyttämään jo kaupunkikodissa. Pikku hiljaa rupesit tutustumaan ympäristöön. Parin viikon kuluttua olit jo tottunut ulkoilija. Sitten ulkolämpötila nousi. Tuoksuja ja houkutuksia tulvi ylenpalttisesti. Päiväkävelymme venyivät parituntisiksi. Koko ajan kuljimme vain oman tontin sisäpuolella, jotta rajat kävisivät sinulle tutuiksi. Ja sitten kävi ensimmäisen kerran niin, että kiemurtelit irti valjaistasi. Sen jälkeen oli vain ajan kysymys, koska aloittaisit itsenäisen ulkoilun ja tuhahtaisit, korkeintaan, valjaille.


Arvoisa kissuli! Rakas Inkeri!
Tällaisena juhlahetkenä on hyvä päivittää tilanne. Aamulla sytyttelin prasun uuniin. Alkoi sataa. Sinä olit ulkoilemassa. Tulit sisään, ja pyyhin turkistasi pahimman kosteuden. Hienosäädön jätin sinulle. Rupesin siitä sitten virittelemään tulta keittiön hellaan. Tähän on siis tultu. Lämmityskausi on taas alkanut. Mutta. Kun olin jättänyt sohvannurkkani, sinä valtasit sen saman tien. Tähänkin on siis tultu. Aloitit saman leikin kuin vuosi sitten: taistelun sohvannurkasta. Sinä voitat aina. Jos olen poissa, sinä asetut paikalleni luontevasti. Jos paikka on minulla, sinä aivan yhtä luontevasti kävelet rinnuksilleni ja asetut nukkumaan. Jos värähdänkin, lähdet loukkaantuneena samalla hetkellä muualle. Ei auta, vaikka kuinka perääsi huutelisin.

Inkeri! Ystäväni!
Olet säilyttänyt itsenäisyytesi, mutta yhä edelleen lähdet mielelläsi kanssani hakemaan lehteä tuosta vähän matkan päästä. Tiedän aivan varmasti, että elät hyvää kissanelämää täällä maalla. Toisaalta minä en juuri näiltä sijoiltani pääse minnekään lähtemään, koska olen huolestunut selviämisestäsi. Mutta ilman sinua tuskin täällä mökillä koko vuotta eläisin. Olet hyvä kumppani, turvallinen seuralainen. Varoitat vaaroista. Kuulet kaiken, mitä pihalla tapahtuu. Seulot informaatiosta sellaisen materiaalin, joka kiinnostaa minuakin. Jos illalla kuuluu kolahdus, et ole moksiskaan, jos kyse on selitettävissä olevasta töminästä,. Mikäli pauke johtuu vaikkapa peuran törmäilystä seinää vasten tai muusta ennen kuulumattomasta, kohotat välittömästi korviasi tai päätäsi. Ihmisen äänet tietysti erotat.
Inkeri, rakas ystävä! Kohotan sinulle maljan ja kajautan kolminkertaisen eläköön-huudon. Olkoon tuleva yhteinen talvi meille turvallinen ja vallitkoon rauha, lämpö ja ystävyys Mäkituvassa!
Tämän jutun aivan erinomaiset kuvat ovat ottaneet Kaisa Salminen ja Senni Varjo Inkerin kissanristiäisissä tammikuun alkupäivinä 2013.


Meistä
Akka ja kissa asuvat 1934 rakennetussa mökissä ja elelevät hiljalleen milloin yhdessä milloin erikseen. Harrastukset ovat heillä erilaiset, mutta keskinäiset suhteet ovat vakaat ja kiinteät. Ruokakuppi on kummallakin kuitenkin mäkituvassa. Kauas on pitkä matka, ja kotiin on kiire palata maailmalta.
lauantai 19. joulukuuta 2015
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


























Kommentit