Kaverini Facebookista, entinen työtoverini, on lähdössä Kuubaan. Siitä tuli mieleen Kuubalainen serenadi, kaikkien nuoruuden ja miksei vähän vanhemmuudenkin (mikä ei tässä tarkoita simmoista vanhemmuutta, johon liittyy lapsia) ehkä pikkiriikkisen oluenhuuruisten lauluiltojen kruunaamaton kuningatar. Yhteislauluthan ovat ihan mukavia, ongelma on vain siinä, ettei kukaan muista sanoja. Hyvässä lykyssä ensimmäinen säkeistö menee ihan hyvin, mutta toisen värssyn ensimmäisessä säkeessä kato on jo melkoinen.
Tämä ongelma koettelee spontaania yhteislaulua, usein pikkutunneilla alkavaa. Laulajilla on silloin innostusta vaikka millä mitalla, mutta valitettavasti ei taida muuta ollakaan: ei sanoja, ei säestystä eikä laulutaitoja. Melankolinen ja laahaava ulvahtelu kiirii silloin pitkin järvenpintaa kilometrien päähän sulostuttamaan muidenkin kesäiltaa viettävien eloa ja oloa. Harvemmin kukaan ulvahtelee rannoilla talvella, mikä on harmi, sillä silloin siellä olisi tilaa. Yleisö tosin puuttuisi, mutta ehkäpä laulajia tervehtisi vastarannalta kaiku. Vai tervehtiikö kaiku talvella? Kuuluuko se vain kesään? Ikävässä tapauksessa talvisessa yössä, ehkäpä jopa täyden kuun aikaan, vastaan kiirisi susilauman ulvonta. Pahimmassa tai ehkäpä näkökulmasta riippuen parhaimmassa tapauksessa lauma jolkottaisi paikalle kepein jaloin, eikä kohta olisi laulajista jäljellä muuta kuin hiljalleen vaalenevat luut. Kesällä naapurustossa saatettaisiin ihmetellä, mikä on toisin. Miksi on niin hiljaista? Vain armoton luonto tietää vastauksen, mutta ei kerro.
Tähän maailmanaikaan laulajaisia saattaisi kunnioittaa läsnäolollaan puskasta hypähtävä klovninpukuun pukeutunut veijari. Pelle Penninvenyttäjä. Tai possu. Semmoista olen lukenut Turun Sanomista. Toissapäivänä pelle oli näkynyt Lohjalla, eilen jossain päin Turkua. Ehkä tänään Paraisilla. Luullakseni me Inkerin kanssa laulammekin lähiaikoina sisällä, varmuuden vuoksi. Varsinkin pimeällä talon kulmalta tuijotteleva klovni voisi vaikuttaa häijyltä. Mistä tuli mieleen, että yksi ulkovalo on pimeänä. Sille tarttis tehdä jotain.
Muuten olemme tänään heränneet Inkun kanssa ihanaan aamuun. Viime yönä on ollut hallaa, sillä paikoitellen on kuuraa maassa. Ensimmäinen halla tänä vuonna. Petuniat eivät ole moksiskaan, joten kovin kylmä ei ole ollut. Pitääpä käydä tervehtimässä kurpitsoja. Ne ottavat helposti nokkiinsa.
Eilen kuokin ylös yhden vaon perunaa ja vähän porkkanoita. Maa on sopivaa kuokittavaksi tähänkin aikaan vuodesta; en edes tiedä, koska viimeksi on satanut. Se sopii hyvin Inkulle ja minulle.
Eilen näin, että sinitiaiset käyvät katselemassa, joko niille olisi tarjolla syötävää. En ole vielä aloittanut ruokkimista. Luonnossa lienee syömistä. Ainakin pimeän tultua lähtevät liikkeelle yöperhoset. Lepakoista en tiedä, joko ovat talviunilla.
Kissa syöksyi sisään. Näin sen juoksevan kovaa kyytiä ja avasin ikkunan valmiiksi. Mustarastas ajoi takaa viatonta kissuliani. Nyt se tuli syliini. Moitin ankarin sanoin röyhkeitä tipuliineja, jotka sentään syövät meidän leipäämme! Omenoita tässä tapauksessa, mutta kuitenkin! Ja tintit koputtelevat ikkunoita. Rasvaa ja siemeniä vaativat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti