PÄIVÄN MITTAAN

     

 

 

                                           

                               Ekumeeninen vatsalääke

 

 

 

Taitaa olla niin, että vaikka vuodet vaihtuvat, mökinakkojen askareet pysyvät samantyyppisinä. Päivä alkaa kotieläimistä huolehtimisella. Tänä aamuna akka nousi ripeästi vuoteestaan varttia vaille kuusi päästääkseen kissan ulos. Varttia vaille seitsemän akka nousi uudelleen päästääkseen kissan sisälle. Varttia vaille yhdeksän kissa halusi jälleen ulos, ja mitä tekikään akka? No nousi tietysti jälleen vuoteestaan ja niin edelleen.

    Mutta eivät eläinhuolet tähän loppuneet. Tipuliinit olivat syöneet eväänsä loppuun, ja kiireesti piti juoksuttaa uutta mässyä tilalle. Tässä vaiheessa paljastui lintusten röyhkeys. Hyväkkäät olivat siivonneet huolellisesti pois kuoritut kauranjyvät ja syöneet pelkästään murskatut auringonkukan siemenet. Jyvät lepäävät nyt maassa odottamassa muita syömäreitä. Toivottavasti nälkäiset ovat muita lintuja, ääritapauksessa peuroja tai kauriita. Mitään pieniä nelijalkaisia hännällisiä vipeltäjiä en mielelläni haluaisi nurkkiini.

   Mistä sainkin aasinsillan seuraavaan eläimelliseen askareeseen: poistin sisätiloihin eksyneen hiiren loukusta. En tee tätä puuhaa mielelläni. Tosin meillä on alatuvan isännän kanssa  kisa pyydystämistämme hiiristä. Hän sai sunnuntaina seitsemännen saaliinsa, minulla tänäinen oli kuudes. Tänä syksynä. En enää juuri kuule hiirien rapinaa nurkissa tai vintissä. Onneksi minulla on oivallinen kissani Inkeri, joka toimii korvinani. Se kyllä kertoo, milloin on aika tarkistaa sadin. 

 

                                         

                               Lammin Panagian eläinmaailman edustaja kilpikonna Papulakis, tuttavallisemmin Papu.

    Akka on ollut muutenkin aikamoisen vilkkaalla päällä viime aikoina. Viikko sitten infottiin talon (ei tämän mäkituvan) tulevasta putki- ja sähköremontista. Ymmärsin infosta sen verran, että kustannusarvio on noussut ilkeästi sitten edellisen infon kaksi vuotta sitten. Seiniä ei myöskään tarvitse roilottaa. Ajattelin, että hmmm hmmm, onpa hyvä, että seiniä ei tarvitse roilottaa. Roilottaminen kuulostaa jo sanana ikävältä, mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan. Isännöitsijän pinna vaikuttaa ihan yhtä lyhyeltä kuin ennenkin. Niihin johtoihin tuskin mikään remontti vaikuttaisi. Vaikka roilotettaisiinkin.

 

                                     

                               Anna Pöyhönen kertoi kurssilla igumenia Makrinasta.

    Perjantaina suunnattiin kohti Lammia. Menimme pyhiinvaeltajaystäväni Tarjan kanssa kurssille, jolla kerrottiin naispyhistä. Kurssin anti oli erinomainen. Taisi suurin osa kurssilaisista, joita oli ilahduttavan runsaasti, olla samaa mieltä. Yhden päivän kurssi, tiukkanakin, tuntui miellyttävän monia. Minä olin tyytyväinen, että menimme jo edellisenä iltana. Pääsimme palveluksiinkin ja saimme nukkua kunnolla alarivitalossa. Ei tosin siinä samassa huushollissa, missä olimme Inkun kanssa pari vuotta sitten kokonaisen kuukauden.

    Kun tulin myöhään lauantai-iltana kotiin, vastassa oli lämmin tupa. Siunattu ilmalämpöpumppu! Lämmin oli myös kissani Inkerin vastaanotto. Oli kiva tulla kotiin. 

 

                                         

SEITSEMÄS TALVI

      

                                      

                                                

 

 

    Veikko Huovinen kirjoitti aikoinaan Hamsterit, ihanan kirjan, jossa varaudutaan talveen asianmukaisesti. Kellari täyttyy, tikkurit odottavat olemassaolonsa täyttymystä, polttopuuta on metreittäin ja kaiken lisäksi kellarin hyllyllä on pieni kokoelma kauniinvärisiä ja hyväntuoksuisia  juomia, joita voi vastuullisesti siemailla, kun pakkanen paukkuu nurkissa tai talvimyrsky kolisuttelee ovia ja kinostaa lumet oven eteen. Mitään hätää ei ihmislapsella ole, koska hän on varautunut talven tuloon. Hänessä elää toiveikas talvimieli.

    Akalla ja kissallakin on syytä olla toiveikas talvimieli. Muuten meidän ei kannattaisi täällä mäkituvassa asuakaan. Voisimme elää mukavasti sisäkissana ja sisäakkana sisävessan kanssa. Tässä pitää heti korjata sen verran, että Inkerillähän on sisävessa täälläkin. Ei pidä akan heittäytyä liikaa maalailemaan, vaikka mieli tekisikin.

    Asiaan.

    Kaikki ei aina mene niin kuin voisi olettaa täällä suomenruotsalaisessa ympäristössä. Näihin aikoihin, joka syksy, lempeä talvenodottelu (ja lempeän talven odottelu) on ikävästi pätkinyt. Mieleeni on hiipinyt ankeuttavia ajatuksia. Mitä jos koipi katkeaa? Vuosi sitten minun oli kysyttävä hyvältä ystäväpariskunnalta, ottaisivatko he Inkun hoitoon, jos minä joutuisin sairaalaan sen pahuksen koronan takia. Kun he lupasivat, kiitos vielä kerran siitä, mieleni rauhoittui ottamaan talven vastaan. Aina on ollut inha ajatus jossain takaraivossa kolkuttamassa: Mitä jos? Entä jos? Vaja on täynnä puita, mutta jos...

    Tänä syksynä, ainakaan tähän mennessä, ei ikäviä ajatuksia talven vaaroista ole tullut mieleen. Siihen on selkeä syy. Nimittäin ilmalämpöpumppu. Monta vuotta se on mielessä pyörinyt, mutta nyt se pyörii tuvassa. Viime talven, ensimmäisen varsinaisen pakkastalven jälkeen täällä, päätin, että nyt se on hankittava. Kesän aikana kyselin kokemuksia ystäviltä ja kylänmiehiltä, mutta melkein olin taas luistaa ratkaisusta. Sitten rohkaistuin. Yksi firma ei ole vieläkään vastannut sähköposteihini, mutta onneksi toisessa oli hyvä meininki. Tipitek, suosittelen, nimikin on mukava yrityksellä. Pumppu on pyörinyt täällä toista kuukautta, ja olen tosi tyytyväinen ja onnellinen. Sisäreviiri on laajentunut keittiöllä, joka nyt on lämmin. Tähän asti väliovi kamariin on pysynyt tiukasti kiinni, kun ilmat ovat viilentyneet. Valoa ja tilaa on paljon enemmä kuin ennen. Kun vielä nuohooja Johan G. kävi putsaamassa hormit ja Vianorin miehet vaihtoivat auton suvikumit talvitassuihin,  pyörähtelen täällä nyt onnellinen virne kasvoilla, hilpeitä lauluja laulahdellen, ehtoisana emäntänä.

 

                                         

                      Pumppu ulkoa

                                           

                               Pumppu sisältä. Mukana sohva ja kissa.

                                                   

                               Pumppu edelleen ulkoa, mutta kotelon suojassa.

    Sisällä onkin ollut niin mukavaa, että ulkotyöt ovat pahasti kesken. Illalla suunnittelen, mitä voisin seuraavana päivänä tehdä. Seuraava päivä tuppaa kuitenkin kulumaan sohvalla lojuen, kissaa silitellen ja torkkuen. 

    Eilisiltana Turussa järjestettiin putkiremontin infotilaisuus. Väkeä oli ammattikoulun auditorion täydeltä. Toivon olevani väärässä, mutta muistini mukaan parissa vuodessa kustannusarvio on noussut valtavasti. Koronan takia, ilmeisesti, projekti on siirtynyt jo yli vuodella. 

    Aivan odotetusti esille tuli myös iso A. Asbesti. Sen takia kellarin varastotilan kanakopit ja kylmävarastot puretaan. Sitä ennen tilat pitää tyhjentää. Tämä tieto sai aikaan illan ainoan naurunremakan. Mutta sepä ei ollut iloista naurua, mistä minä pidän. Minulla suurin yksittäinen parseeli varastossa on kylpyamme. Sitten siellä on pikku kaappeja, joista en ole halunnut luopua, vanhempien jäämistöä. Sekä miljoona viisisataa pienempää asiaa. Vaatehuone, jonka kautta uudet putket tuodaan sisään, on täynnä kirjoja.

    Ikäviä juttuja nuo kaupunkiasiat. Ei siellä kannattaisi edes käydä. Onneksi saamme Inkun kanssa sulkea silmämme ja kääntää kylkeämme täällä maalaissohvalla. Kaipa ne asiat jotenkin järjestyvät, aikanaan.

                                           

                      Semisti ärtynyt kissa. Ei aina jaksa olla mallina.

    

 

    

TRUE CRIME

       

                                                       

 

     15.9.2021

    Syyskuu on edennyt niin, että tänään on jo kolmannen kerran kansalaisopiston italiaa. Polttopuut ovat sisällä. Viimeiset heittelin sisään viikonvaihteessa. Sen jälkeen olenkin viihtynyt sisätiloissa ja tehnyt koepolttoja. Kyllä Akin toimittamat koivuklapit toimivat tänäkin vuonna erinomaisesti. Sanovat, että on vuodenaikaan nähden vilpoisaa. Niin onkin.

    Inkeri, kissani, joka on tämän blogin päähenkilö, viihtyy onneksi sisällä. Uni maistuu. Tähän päivään asti uni on päiväsaikaan maistunut vintissä, missä minä en ole häiritsemässä, ja ennen kaikkea naapuruston kissanroikaleet pysyvät sieltä poissa. Niiden kollinretaleiden kanssa on ollut kesän aikana kaikenlaista, mutta eipä siitä sen enempää. 

    Inkkua ovat punkit vaivanneet enemmän kuin ennen. Niitä ei ole ollut tänä kesänä ehkä yhtä paljon kuin ennen, mutta puremat ovat tulehtuneet aika pahasti. Iho on puremapaikasta turvonnut karvattomaksi palloksi, mikä ei ole ollut kivaa katseltavaa. Onneksi kissulin arvet ovat parantuneet aika nopeasti.

    Eilen törmäsin taas ihan itse NIMBY-ilmiöön. Minähän olen kiivas luonnonsuojelija, kunhan ei oteta lukuun hiiriä ja rottia, punkkeja ja kissaa pureskelevia kettuja ja käärmeitä.  Eikä supikoiria. Eikä kauriita. Eikä peuroja. Eikä mäyriä. Nämäkin otukset saavat mellastaa ihan niin paljon kuin haluavat, kunhan pysyvät poissa minun takapihaltani. Okei: Meidän takapihaltamme.

 

                                                 

    Valtaisa oli kauhuni, kun huomasin, että vähän lintujen ruokintapaikasta ylöspäin eli aivan ikkunan alla, oli yön aikana suoritettu merkittäviä kaivuutoimenpiteitä. Jonkun aikaa siinä pällisteltyäni  huomasin, että joku oli löytänyt maan alla olevan mehiläispesän ja päättänyt syödä hunajat pois omaan suuhunsa. Kennonriekaleita oli levitelty ympäriinsä, ja mehiläiset lentelivät ympärillä hämmentyneinä. 

    Tämmöinen tapahtuma on rikos luontoa vastaan. Syksy on jo pitkällä, ja mehiläisparkojen talvivarastot sekä arvattavasti osa toukista ja munista on rikollisen suussa. Tuskinpa ahkerat mehiläisetkään pystyvät korjaamaan enää vaurioita.

 

                                      

                (Nyt tämä näyttää aika erikoiselta. Kysymys ei ole uhrilahjasta, vaan hätänälkään vein mehiläisille ensin sokeria. Sitten ryntäsin kauppaan ja toin sieltä hunajaa, vaahterasiirappia, nektariineja ja luumuja.)

    Käännyin välittömästi Facebookin puoleen, mistä tiesin saavani vastauksen ongelmaan. Päädyttiin siihen, että rikollinen on mäyrä. Myöhemmin iltapäivällä huomasin, että tuvan toisella puolella mummin entisessä ruusupenkissä, on myös juuri kaivettu kuoppa, joskin aika pieni. Sen takaa vie kuoppa torpan alle. Supikoira?

    Inkeri, joka on itseäni parempi asiantuntija eläinkunnan asioissa, on käyttäytynyt sangen varovaisesti. Koko yön ja aamun se on pysytellyt sisällä, mikä on aika erikoista. Nyt vasta se tähyilee ympäristöä ulosmenoaikeissa. 

 

    2.11.2021

    Aikaa on vierähtänyt, mutta tämä juttu jäi kesken, niin kuin moni muukin asia nykyään tuppaa jäämään. Tänään kävin kuitenkin katsomassa, löytyisikö tontin kulmalta vielä kolmaskin mustatorvisienisato. Ei löytynyt.

    Tutustuin kuitenkin uuteen onkaloon tontilla, ja kuvasin sen. Eipä ollut viitteitä asujasta.

                                      

             Aika pitkälle vei uusi onkalo. Ties miten pitkälle johtaakaan. En mahtunut ryömimään sisälle. Toivottavasti tämä vuokralainen on sopuisa luonteeltaan.

                                                             

                     Ja tässä vielä akka ja kissa. Kumpikin mielipuuhassaan. Kapeallekin sohvalle mahtuu, kun välit ovat mainiot.

                                                           

LÄHTÖ

 

 

 

                               

                              Tallkullassa Inkerillä on kaikki langat tassuissaan.

 

 

28.9.2019 

 

 Olen ollut neljä viikkoa Lammin Panagiassa. Enää ovat lähtöitkut itkemättä ja tavarat pakkaamatta. Kissani Inkeri on ollut eilisestä lähtien välillä pitelemätön; se aavistaa selvästi, että jotakin outoa on tulossa. Yritän pyyhkiä pois mielestäni sen hetken, jolloin vedän nahkahansikkaat käsiini, tartun Inkkua kainaloiden alta ja alkaa kilpailu: saanko kissan ennen koppaan kuin se kiemurtelee itsensä irti otteestani.
    Kulunut viikko on ollut hiljainen. Ikonimaalarit lähtivät, ja Hannukin lähti pyhiinvaeltajien kanssa Athokselle. Tiedän, että tekemistä olisi vaikka kuinka, mutta olen pari viime päivää vain hortoillut siellä täällä. Ensi viikolla alkaa taas tapahtua lämpölaitoksella, olisi niin sanotusti suita ruokittavina, mutta silloin olemme jo muualla.
    Olen tavannut monia ihmisiä näiden viikkojen aikana, kurssilaisia ja talkoolaisia. Olen oppinut, että on olemassa erikoinen ihmislaji, vapaaehtoistyön tekijät, jotka antavat aikansa ja voimansa usein hyvin raskaan työn tekemiseen ihan vain auttaakseen. Ilmaiseksi. Tämä talkoolaisten tekemä työ on korvaamatonta. Senkin olen oppinut. Panagia on ortodoksinen yhteisö, mutta talkoolaisten enemmistö taitaa olla luterilaista. 

 

 

     2.10.2020 Paraisilla

 

    Palasin tänne vanhaan blogiini melkein vuoden tauon jälkeen. Löysin yllä olevan tekstin luonnoksista. Kirjoitus on jäänyt kesken. Muistan kyllä tilanteen, josta olen kirjoittanut.

    Inkerihän lukee minua kuin avointa kirjaa. Ei kissakaan voi olla niin tyhmä, ettei tajua, mistä on kysymys, kun sen ihminen pakkaa kasseja, juoksee ovissa edestakaisin, imuroi, tiskaa ja tarttuu kuljetuskoppaan.

    Asuin Panagiassa rivitalokolmiossa, jossa oli mahdollisuus juosta ympyrää eteisestä olohuoneeseen, olohuoneesta keittiöön, keittiöstä eteiseen ja niin edelleen. Ja mehän juoksimme. Kun kissa juoksikin makuuhuoneeseen, se asettui vuoteen alle niin, että pystyi puolustautumaan hyökkääjää vastaan oikein hyvin. Häpeillen ja punastellen joudun kertomaan, että turvauduin alhaiseen temppuun. Harjalla hätistelin rakasta elikkoani sängyn alta ja taas mentiin ympyrää. Lopulta tapahtui jotain odottamatonta. Inkeri alistui. Se kyyristyi paikalleen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sain kissan koppaan, vyötin kopan etuistuimelle turvavyöllä ja käynnistin auton.

    Ajoin Filokalian eteen, Anna avasi oven Filokalian keittiöön ja ajauduin istumaan kahvipöytään. Minun oli pitänyt vain luovuttaa avain, mutta oli tarve hengähtää. Kissa oli turvallisesti kopassa autossa; turvassa, mutta ehkäpä äärimmilleen stressaantuneena. Minäkin olin stressaantunut. Juttelimme, pöydässä oli myös paikalle piipahtanut ystävä. Lopulta nousin, hyvästelin Annan, Eufemian ja Aleksioksen. Oli aika lähteä.

    Ajoin yhtä soittoa Lammilta Paraisille. Inkeri oli ollut sisäkissana Lammilla, joten päästin sen pois kopasta terassilla. Yllättäen sillä ei ollutkaan minkäänlaista halua olla ulkona. Seuraavan viikon se oli sisäkissa täälläkin. Tajusin, miten rankkaa paikanvaihto on kissalle. Monta kertaa kuluneen vuoden aikana olisin halunnut lähteä Lammille joksikin aikaa, mutta enpä ole lähtenyt, kun olen ajatellut tarkemmin. Olen siellä käynyt, mutta pisimmillän kahden yön reissulla; Inkulla on ollut täällä hoitajia.

(Sitten loppukaneetti. Huomasin, että en osaa enää liittää kuvia ja kirjoittaminenkin on jäissä. Pitänee opetella uudelleen. Julkaisen jutun kuitenkin. Ehkä kuviakin sitten joskus. Yhden kuvan sain, eilisillalta.)

 
    

MERI (Prologi)

  Meri kieppui harmaana, valkoisena ja vihreänä. Nainen ei näyttänyt välittävän jääkylmistä pärskeistä kasvoillaan, kun vene suuntasi saaren suojasta ulapalle.  

    Anders joutui vähentämään nopeutta, kun aallot kasvoivat korkeutta. Lapsi nukkui naisen sylissä, kun tämä joutui ottamaan tukea veneen laidasta. Jokin irtonainen esine rullasi edestakaisin veneen pohjalla. Andersin kasvot pysyivät tyyninä, silmät siristyivät välillä. Kun Anders vilkaisi ensin naista ja sitten lasta sekä vielä rattaitakin, nainen ymmärsi heti. Hän tukeutui istuimeensa niin hyvin kuin mahdollista ja alkoi sovittaa lasta rattaisiin  tukevasti. Nukkuva lapsi ei hangoitellut vastaan, ja vyöt kiinnittyivät toisiinsa helposti. Nainen saattoi pitää rattaista kiinni.  

     Merellä oli niin kylmä kuin voi olla marraskuussa kovalla tuulella. 

    Laituri oli poukamassa, jossa se oli suojassa suoralta tuulelta. Nainen konttasi laiturille ensimmäisenä ja kiinnitti veneen takaosan. Anders huolehti toisesta köydestä. Hän nosti laiturille tavarat, ja lopulta he yhdessä keinottelivat veneestä lapsen rattaissaan. Anders halusi auttaa vielä kantamaan tavarat terassille. Nainen veti rattaita perässään pitkin muhkuraista rantapolkua. 

    “Se on oikea merenkävijä toi flikka, kun nukkuu vaan”, Anders sanoi hymyillen ja katseli lasta. 

    “Hän nukkui yöllä huonosti ja ottaa nyt takaisin. Ei herää millään”, nainen vastasi. 

    “Ei taida olla ensimmäistä kertaa merellä?” 

    “No ei. Tottunut hän on keikutteluun.” 

    “Tuleeko sun mies vielä tänään? Keli taitaa pahentua vaan.” 

  Nainen jäi tuijottamaan selälle. Yhtään venettä ei näkynyt. Ei ollut huviveneilyn aika, laivaväyliäkään ei täällä kulkenut eikä muita mökkejä näkynyt. Täällä oli nyt niin yksinäistä kuin Lounais-Suomessa olla saattoi. 

     ”Se katsoo kyllä, onko turvallista. Tulee sitten aamulla, jos ei tänään enää pääse.” 

    Anders epäröi vielä ja varmisti. “Ja mä tulen sitten torstaina hakemaan. Puolen päivän aikaan. Niinkös se oli?” 

    “Joo, me ollaan silloin valmiina.” 

    Tuuli irrotti jo vettä aallonharjasta, ja pärskeet lensivät aina terassille asti. Meri möyrysi harmaana ja valkoisena ja vihreänä, raskaana myöhäissyksystä. 

    “Eiköhän sun ole aika lähteä. Myrsky pahenee, ja pian tulee pimeä”, hoputti nainen. Anders nyökkäsi ja vei käden lippaan. Hän huikkasi vielä moin ja lähti. Nainen odotti, kunnes vene oli muuttunut pieneksi ja hävinnyt usvaan. Kohta se pääsisi saarten suojaan. 

    Anders oli liikkunut näillä vesillä koko ikänsä. Tämä syysmyrsky ei ollut pahinta, mitä hän oli merellä kokenut. Tuuli tuntui tosin vaihtelevan suuntaansa, ja ristiaallokko oli välillä ilkeää. Hämärä alkoi tihentyä.  

    Andersia askarrutti äskeinen keikkansa. Hän ei ollut mikään virallinen venetaksinkuljettaja, mutta otti joskus keikan, jos joku sattui pyytämään. Nainen oli tuntematon, kai Turusta. Hän oli odottanut lapsensa kanssa laiturilla. Missään ei näkynyt autoa. No, ehkä he olivat tulleet taksilla. 

    Naisessa ja lapsessa oli ollut jotakin outoa. Andersillakin oli lapsia, viisi yhteensä. Hän ei saanut päähänsä, mikä häntä ihmetytti. Oliko se lapsi, joka vain nukkui, vaikka meri kuinka höykytti venettä? Oliko se nainen, jokin hänen suhtautumisessaan lapseen?  

    Pian Anders pääsisi suurempien saarten suojaan, ja pahin osa matkaa olisi takana. Samalla hän kuuli voimakkaan pamauksen kokasta. Vene oli törmännyt johonkin. Anders pysyi rauhallisena. Toista venettä ei näkynyt. Johonkin muuhun hänen oli täytynyt törmätä. 

    Vene kallistui yhtäkkiä, ja Anders putosi veneen pohjalle. Andersilla oli pelastusliivit, mutta hän tiesi, että niistä ei nyt olisi paljon apua. Vesi oli neljä- viisiasteista. Hypotermia tulisi vartissa. Anders ponnisteli kuitenkin veneen perään, ettei jäisi kaatuvan veneen alle. Kohta hän oli vedessä. 

    Suuri osa Andersin esi-isistä oli kuollut merellä. Meri oli antanut aina elannon, mutta vei maksuna miehet. Anders ajatteli vaimoaan ja lapsiaan. Hän rukoili, että Hyvä Jumala lohduttaisi heitä ja katsoisi heidän peräänsä myös tulevaisuudessa. Lopuksi hän rukoili myös omasta puolestaan. Aikaa ei ollut enää monta minuuttia. 

    Nainen kurotti syöksytorven taakse ja otti sieltä avaimen. Vanhassa kalastusmajassa oli kylmää ja haisi kostealta. Puita oli onneksi sisällä. Nainen nosti tavarat sisälle ja haki sitten lapsen. Lapsi nukkui edelleen. 

    Nainen istahti lattialle uunin eteen ja alkoi viritellä tulta. Puut ja sytykkeet olivat kosteita, eivätkä syttyneet. Lopulta nainen sytytti kynttilän ja valutti steariinia talouspaperiin. Sytykkeet alkoivat palaa ja tartuttivat tulen puihinkin. Nainen nousi lattialta, kun lapsi alkoi heräillä. Nainen nosti hänet syliinsä. “Äiti tässä”, hän sanoi. “Ei mitään hätää.” Lapsi kirahti ja alkoi sitten huutaa. Nainen hyssytteli ja lauleli. “Kaikki hyvin”, hän hyräili. “Ei mitään huolta. Pian tulee lämmintä. Onko äidin pikku Terhikillä nälkä? Kohta syödään.” 

     Nainen lisäsi puita uuniin. Hän etsi kassista suklaa-makupalapurkin ja yritti syöttää sitä lapselle. Lapsi ei suostunut syömään, vaan huusi huutamistaan. Lapsi huiskaisi kädellään, ja suklaamössö lensi heidän vaatteilleen. Nainen nauroi.  Lopulta lapsi söi pari lusikallista vastenmielisesti. Hän nukahti uudelleen. Nainen pyyhki varovasti itkun jäljet ja suklaan lapsen kasvoilta. Kädet olivat likaiset. Nainen puhdisti nekin. 

    Mökki alkoi lämmetä. Vuodevaatteet olivat vielä kylmiä ja kosteita. Nainen antoi tytön nukkua rattaissa, haalarissaan. Vaippa olisi pitänyt vaihtaa, mutta nainen ei halunnut herättää tyttöä. 

    Syksyinen ilta oli säkkipimeä.  Satoi ryöppyämällä. Meren raskas kohina kuului sisälle asti. Syöksytorven alla oli ämpäri, jonka nainen vei täysinäisenä saunaan.  

    Nainen purki kasseja. Mökissä olisi todennäköisesti hiiriä, ja ruoat piti yrittää varjella niiltä. Aina välillä nainen pysähtyi katsomaan lasta. Hän kokeili, olivatko kädet kylmät, ja peitteli tytön torkkupeitolla, joka oli ollut pellinvarressa lämpiämässä. Sisällä oli lämmintä alle 10 astetta. Mutta kun vanha muuri kuumenisi, siitä leviäisi pehmeä lämpö.    Nainen heittäytyi sängylle loppuun väsyneenä ja keräsi päälleen kolme peittoa. Vuode tuntui ensin kylmältä ja epämiellyttävän kostealta. Vähitellen naisen lämpö siirtyi vuodevaatteisiin, ja hänen tuli mukavampi olla. Pian hän jo nukkui. 

    Aamulla nainen heräsi varhain. Hän meni heti sytyttämään saunan pesään valkeaa. Sytykkeet olivat olleet mökin uunin päällä lämpiämässä ja kuivumassa. Sade oli lakannut, ja myrsky oli raivonnut itsensä loppuun. Tuuli puhalsi vielä voimakkaina puuskina, mutta piti välillä taukoja. Rantaan oli kerääntynyt kuolleita kaisloja, rakkolevää ja kuohua. Meri oli edelleen lakkaamattomassa liikkeessä. Nainen käveli rantaan ja jäi katsomaan merta. Viimeisetkin merilinnut olivat lähteneet, vaikka jää ei tulisi vielä aikoihin. Tämä puoli saarta oli kallioista, ja meri syveni nopeasti,  mutta saaren toinen puoli oli matalaa ruovikkoa. 

       Sisällä haisi. Vaippa oli ollut vaihtamatta melkein vuorokauden. Tyttöä tuntui silti nukuttavan. Se oli hyvä juttu. Kun hän heräisi, he voisivat mennä suoraan saunaan. 

    Nainen sytytti hellaan tulen. Polttopuut olivat vähenemässä, mutta niitä löytyisi lisää mökin takaa varastosta. He pärjäisivät mainiosti ne päivät, jotka olisivat mökillä. Nainen kaatoi kanisterista vettä kattilaan ja kiehautti veden. Kahvimuki kädessään hän istui vanhaan keinutuoliin, joka oli peitetty lampaantaljoilla. Nainen keinutteli hiljalleen ja siemaili kahviaan. Välillä hän katseli rattaissa nukkuvaa lasta, tytärtään, hänen Terhi-Terhikkiään. Nainen nousi ja pyyhki samalla kostuneet silmänsä. Hän meni saunaan, lisäsi puita ja sekoitti valmiiksi sopivanlämmintä vettä lapselle. 

    Tyttö heräsi, kun nainen tuli sisään. Hän tarjosi tytölle juotavaa nokkamukista ja riisui nopeasti lapsen. Järkyttävässä kunnossa olevan vaipan ja vaatteet hän heitti terassille. Nopeasti nainen riisui omatkin vaatteensa ja kiikutti tytön saunaan. Nainen pesi tytön ripeästi ja istutti sen jälkeen tämän isoon pesuvatiin. Saastaisen veden hän heitti ulos. 

    Nainen nosti tytön vateineen lauteille ja kipusi itse perässä. Saunan lämpö oli pehmeä, ei liian kuuma. Tyttö nosti kätensä, levitti sormet haralleen ja läiskäisi vettä. Vesi ryöppysi joka suuntaan, ja tyttö läiskytteli ja kirkui riemusta. Nainenkin nauroi, vedet silmissä. Vesi väheni vadista ja nainen lisäsi haaleata vettä tytön riemuksi. 

    Nainen tiesi, että kohta lapsi väsähtäisi. Hän peseytyi nopeasti ja kietoi pyyhkeen ympärilleen. Tyttö protestoi, kun hän kuivasi tytön päällisin puolin ja kantoi pyyhkeen sisällä mökkiin. Mökin ilma oli jo lämmennyt mukavaksi. Tyttö sai puhtaan vaipan ja vaatteet. Hän söi jo hyvällä halulla vellinsä. Välillä tuli itkunpuuska, mutta nopeasti tyttö taas rauhoittui. Lounaaksi nainen keitti perunoita, ja tyttö söi taas pilttinsä ja perunansa. Päiväunille menonkaan kanssa ei tullut vaikeuksia 

    Nainen otti puukorin ja lähti katsomaan varastoa. Puut vaikuttivat säilyneen myrskynkin aikana kuivina. Hän kantoi niitä sisään monta korillista. Seuraavaksi oli haettava vettä. Nainen otti mukaansa pari ämpäriä ja käveli maastoon kulunutta polkua lähteelle. Kirkasvetinen lähde oli metsikössä aivan lähellä. 

    Lapsi heräsi päiväuniltaan. Nainen nosti hänet syliinsä, ja he istuivat keinutuoliin kiikkumaan. Nainen lauloi ja tyttökin yritti laulaa mukana. Nainen sovitti tytön pään kaulaansa vasten, hiveli päätä leuallaan. Sitten vaihdettiin vaippa ja syötiin. Välillä tyttö juoksenteli lattialla. Hän muksahti maahan, mutta kömpi ylös, ja taas mentiin. 

    Iltapesulla he kävivät saunassa ja iltapalan jälkeen tyttö nukahti sänkyyn seinän puolelle. Nainen nukkui toisella puolella, ettei tyttö putoaisi sängystä. Nainenkin oli niin väsynyt, että nukkui välittömästi. 

    Päivät kuluivat nopeasti. Keskiviikko tuli vääjäämättä. Nainen siivosi mökin perinpohjaisesti, tuuletti matotkin ja puisteli peitot. Illaksi lämpiäisi vielä sauna. Torstaina ei aamutouhujen jälkeen olisi aikaa enää mihinkään. 

    Saunan jälkeen tyttö nukahti nopeasti. Nainen lähti vielä ulos. Hän kompuroi taskulampun valossa laiturille. Meri humisi, laineet kiirivät rantaan rytmikkäästi. Taivaalla alkoi vilahdella tähtiä, kun pilvet kiirehtivät jonnekin muualle.  Tuuli oli tyyntynyt jo melkein kokonaan, mutta meren liikkeisiin se ei vielä vaikuttanut. Nainen oli sammuttanut taskulamppunsa. Koillisella taivaalla hehkui. Turun valot. Mitään muuta valoa ei näkynyt tähtien lisäksi. Oli uuden kuun aika. Ilma kylmeni. 

    Nainen oli saanut lähtöpuuhat valmiiksi hyvissä ajoin ennen keskipäivää. Hän katsoi kelloa ja huomasi, että aikaa olisi vielä tunnin verran. Hän puki tytön ja veti päälleen oman takkinsa. Terhi istui rattaissa ja nainen yritti työntää niitä kalliolta metsään. Sinne vei hyvä polku, nyt pehmeä sateiden jäljiltä, ja sammalet irtoilivat herkästi. Tuon tuostakin nainen sai keinotella pyörät yli korkealle nousseiden juurien ja kivien. 

    “Katso, Terhi, kun tuolla on vielä puolukoita ja variksenmarjoja”, jutteli nainen. Tytöllä oli tutti suussa, mutta hän äänteli sen takaa epäselvästi ja ojenteli kättään, kun nainen antoi hänelle variksenmarjoja. Ne tuntuivat maistuvan hyviltä, mutta hetkessä tytön suun ympäristö oli sininen.  

    Nainen astahti pois polulta, kun hän huomasi sopivannäköistä sammalta. Ja aivan oikein: sammalen sisältä nousi ryöppyinä suppilovahveroita. Lapsi alkoi hermostua yksin rattaissaan ja olikin aika palata. Nainen kantoi kasseja valmiiksi laiturille. Venettä ei vielä näkynyt. Lapsi huusi, ja nainen palasi nopeasti terassille. He kävelivät käsi kädessä kalliolla, liukastumista varoen. Vähän väliä nainen vilkaisi merelle, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Kello oli jo yli yhden, ja tyttö alkaisi pian väsyä ja tulla nälkäiseksi. 

   He menivät yhdessä sisälle, jossa vielä oli mukavan lämmintä, ainakin ulkovaatteissa. Nainen antoi tytölle näkkileivänpalan, vaikka siitä tulisikin muruja. Lopulta hän itsekin istahti ja alkoi syödä näkkileipää. Huolissaan nainen ei ollut. Mikään aikataulu ei voinut olla täällä minuutintarkka. Luultavasti Andersille oli tullut jokin aivan ymmärrettävä viivytys, ja hän tulisi niin pian kuin suinkin pääsisi. Onneksi taivas oli kirkas, ja tuuli melkein olematonta. 

    Kolmen jälkeen nainen oli varma, ettei Anders sinä päivänä tulisi. Nainen alkoi kantaa kasseja laiturilta takaisin ylös mökille. Anders tulisi seuraavana päivänä. Nyt piti varustautua ylimääräiseen yöhön saaressa. Hän vaihtoi tytön vaipan ja alkoi taas sytytellä tulta uuniin. Tyttö saisi velliä pahimpaan nälkäänsä. Kun tulisi palaisi kunnolla, hän voisi laittaa ruokaa heille kummallekin. Ruokaa oli runsaasti jäljellä. 

    Nainen oli väsynyt kaikesta odottamisesta. Tyttökin oli ollut itkuisempi kuin kertaakaan aiemmin. Tänä iltana nainen ei lämmittäisi saunaa. Hellalla voisi lämmittää vettä sen verran, että hän saisi pestyä tytön. Olisi viisasta nousta aikaisin aamulla. Anders saattaisi tulla hyvinkin kahdeksan-yhdeksän maissa. 

    Mutta Anders ei tullut. Ei sinä päivänä eikä seuraavana. Ei viikonloppuna eikä sen jälkeen. 

    Ensimmäisenä loppuivat vaipat. 

    Lapsi oli rauhaton. Hänen huutonsa kuului varastoon asti, missä nainen oli etsimässä mitä vain, josta saattoi olla hyötyä, kun oltiin ilman kaikkea. Nainen palasi sisälle mukanaan pyöreäreunainen kukkaruukku. Olisikohan siitä potaksi?  Lapsella oli varmaan nälkä, mutta hän ei suostunut syömään. Nainen hyssytteli tyttöä, mutta tämä ponnisteli pois sylistä ja huusi raivokkaasti. 

    Nainen pysähtyi lapsi sylissään ikkunan eteen. Päivä oli melkein tuuleton ja aurinko pilkahteli välillä esiin pilvien takaa. Olisi loistava tilaisuus lähteä metsään etsimään suppilovahveroja ja myöhäisiä marjoja, mutta tyttö ei kauan suostuisi pysymään rattaissaan. 

    Pian lapsi oli kuitenkin valjailla sidottuna kiinni rattaissaan. Hän itki jo käheytyneellä äänellä. Nainen kaatoi vähän velliä tuttipulloon. Sitten hän haki repusta Diapam-purkin, otti siitä tabletin, puolitti sen ensin ja irrotti vielä pienen murun puolikkaasta. Veitsen kahvalla hän murskasi sirun jauhoksi ja sekoitti sen vellin joukkoon. Nainen katsoi tyttöä arvioivasti. Olisikohan tyttö jo väsähtämässä raivoonsa? Hän odotti vielä hetken, irrotti sitten tytön ja nosti syliinsä. Nainen pyyhki nenäliinalla tytön kasvot ja tarjosi sitten velliä. Tyttö imi vellin nopeasti. Nainen lisäsi pulloon tilkan vettä, ravisteli pulloa ja lapsi joi vielä vedenkin. Tytön pieni ruumis tuntui rentoutuvan hiljalleen naisen sylissä. Tämä nousi ja sitoi tytön uudelleen rattaisiin. Hän haki pari peittoa lämmikkeeksi. Mökissä alkoi olla viileää, sillä polttopuutkin olivat vähenemässä. 

    “Hei hei, Terhikäinen”, nainen kuiskasi vielä ovelta. “Äiti tulee pian takaisin.” 

    Nainen asteli tuttua polkua metsään. Kalliolätäkköjen reunat olivat olleet riitteessä, ja kohmeinen sammal kahisi ja  ruoho taittui kenkien alla. Polun varressa lähteen reunalla, kasvoi pihlajia. Niiden marjat hän voisi poimia paluumatkalla. Tutulla suppilovahveropaikalla oli uutta poimittavaa. Nainen eteni kohti saaren keskiosaa sieniä seuraten. Ämpäri alkoi olla jo puolillaan. Kun hän näki marjoja, hän poimi ne eri astioihin, joita oli mukana korissa.  Iltapäivä oli hämärtynyt jo pitkälle, kun nainen palasi kantamustensa kanssa. Vielä hän ehtisi hakea vettä lähteestä ja puita varastosta ennen pimeän tuloa. 

    Lapsi nukkui. Nainen  viritti tulen hellaan ja uuniin. Sienien ja marjojen kuivaamista varten hän tarvitsi peltejä ja laakeita astioita. Saunassa oli haalean lämmintä. Hän levitti sanomalehtipaperia lauteille ja kaatoi loput suppilovahverot alkukuivatukseen paperien päälle. Saunankin pesään hän sytytti pienen tulen. 

    Tyttö availi tuvassa silmiään, mutta oli edelleen raukean oloinen. Hän oksensi vähän, mutta pysyi hiljaa rattaissa. Nainen taitteli pari tyynyliinaa vaipan muotoon ja riisui lapsen. Tyttö hätkähti viileää pesuvettä, mutta pysyi rauhallisena. Edellinen vaippa oli ollut pitkään vaihtamatta. “Nyt sinun on mukava olla”, puheli nainen. “Puhdas tyttö ja puhdas vaippa. Hyvin me täällä pärjätään, rakas oma kultani. Vaikka koko talvi.” 

    Ruoka ei tytölle maistunut ennen iltamyöhää. “Nyt me aletaan elää sellaista elämää kuin ennenkin elettiin,” puheli nainen. “Ei ollut pilttiä eikä aina perunaakaan. Mutta toimeen me tullaan. Syödään sieniä ja marjoja ja juodaan raikasta vettä. Kun Anders tulee hakemaan meitä, me ollaan tosi reippaita saaristolaisia.” Nainen käänteli peltejä ja vateja. Sienet alkoivat jo selvästi kuivua.  

    Päivät seurasivat toisiaan, ja myöhäissyksyn säät vaihtelivat. Lämpötila laski jo usein alle nollan. Rannalla alkoi näkyä pakkasaamuina vähän riitettä. 

    Aina kun oli mahdollista, nainen lähti metsään. Hän keräsi myös polttopuuta ja sammalta. Sammalen hän kuivatti ja yritti käyttää lapsen vaipantäytteenä. Näiden retkien aikana tyttö nukkui. Naisesta tuli taitava rauhoittavan lääkkeen annostelija. Tyttö saattoi joskus herätäkin, kun nainen oli poissa. Hän ei enää juuri oksennellut ja itkikin aina vain vähemmän. Sopivasti tuli päiviä, jolloin nainen ei sään takia voinut lähteä retkilleen. Silloin hän vietti koko päivän lapsen kanssa, leikitti ja laulatti. Tyttö oli hyvää vauhtia oppimassa potalle. Ruokailun jälkeen nainen nosti hänet astialle, piti kiinni ja kehui sekä taputteli, antoi alkuun pieniä leivänpalojakin, kun pissa kuului tulevan. Pian leivänpalat vaihtuivat osin kuivuneiksi marjoiksi. 

    Nainen oli tyhjentänyt koko saaren marjoista viimeistä pihlajanmarjaa myöten. Suppilovahveroita ei enää noussut. Nainen söi enimmäkseen marjoja ja sieniä ja säästi muun ruoan lapselle, niin kauan kuin sitä riitti. Mökin takana olevat pari katiskaa hän oli vienyt saaren toiselle puolelle rantaveteen. Siellä ei ollut äkkisyvää niin kuin kalliorannoilla. Joskus katiskoihin eksyi särki tai ahven. Nainen kuivatti pienimmänkin sintin selkälihat vastaisen varalle. Huonommat osat hän jakoi tytön kanssa, kun oli varma, ettei hitusessa ollut piikkejä. 

     Vaatteet alkoivat tuntua väljiltä. Tyttökin laihtui paremmasta ruoasta huolimatta. Hän oppi nopeasti imeskelemään kuivattuja variksenmarjoja ja puolukoita. 

    Nainen yritti onkia. Kaloja tuli ongella ani harvoin. Matoja hän kaivoi syötiksi metsästä.     Naisen piti kahlata jääkylmässä rantavedessä kokemaan katiskat, mutta hän meni mereen joka päivä. Kerran katiskassa oli valtava made. Nainen nylki mateen, perkasi sen ja leikkasi palasiksi. Palaset värähtelivät vielä lautasella. Hän keitti liemen, johon lisäsi mökin maustevarastosta maustepippuria, laakerinlehden ja suolaa. Mateenpalaset hän asetteli varovasti poreilevaan veteen. Ihana tuoksu levisi tupaan. Nainen poimi huolellisesti pois jokaisen piikin lihasta, ja sitten he söivät. Lopuksi he joivat kumpikin kalalientä. Kalaa riitti vielä toiseksikin päiväksi, mutta silloin nainen pienensi jo annosta, sillä vähän hän halusi kuivattaa mateestakin. 

    Entistä innokkaammin nainen kävi kokemassa katiskat ja joskus saaliina olikin vielä made, mutta mitään suurta saalista ei enää tullut. 

    Yhä useammin iltaisin taivas kirkastui ja tuuli tyyntyi. Lämpötila putosi toisinaan reilusti pakkasen puolelle. Matala kaislaranta alkoi jäätyä. 

    Tytöllekään ei ollut enää muuta syötävää kuin kuivatut sienet ja marjat. Joskus nainen liotti marjoja vedessä, jotta ne pehmenivät. Enimmäkseen he kumpikin pitivät marjaa tai sienenpalaa suussaan, jolloin se vettyi ja pehmeni. Enää nainen ei juuri huumannut tyttöä, kun hän lähti retkilleen. Hänen ei tarvinnut. Tyttö oli oppinut olemaan hiljaa ja odottamaan. Ollessaan sisällä nainen piti lasta paljon sylissään, jotta tällä olisi lämpimämpi. Tuvassa oli kylmä. Siitä huolimatta nainen odotti kovempia pakkasia, jotka jäädyttäisivät meren, ja hän pääsisi kokeilemaan pilkkimistä. Mutta reilua pakkasta ei tullut, tai ilma lämpeni heti parin pakkaspäivän jälkeen. 

    Kaislaranta jäätyi niin, ettei jää enää lähtenyt tuulella pois. Nainen uskaltautui pilkille, tuskin hän niin matalaan veteen hukkuisi, vaikka jää pettäisikin. Pilkkiminen tuottikin paremmin saalista kuin katiskat. Kalat olivat pieniä sinttejä, mutta ruokaa nekin olivat. Tyttö oli laihtunut pieneksi ruipeloksi. Hän mussutti suussaan kuuliaisesti kaikkea, mitä nainen sinne laittoi. Hänellä oli ollut jo sanoja, mutta ne jäivät pois. Enimmäkseen hän makasi hiljaa silmät auki katsoen kattoa. Jos ruokaa oli enemmän, kun nainen oli saanut saalista, hän piristyi vähän. Tyttö nälkiintyi. Nainen kesti paremmin. 

    Nainen arveli, että päivä oli alkanut jo pidentyä. Hän puheli tytölle siitä, miten kevät tulisi pian ja he lähtisivät pois saaresta. He menisivät kotiin ja äiti sulattaisi heille pakastimesta syötävää. Pakastimessa olisi karjalanpiirakoita ja pitsaa, hernekeittoa ja lihaa ja jäätelöä. Ja äiti keittäisi pastaa ja sulattaisi heille jauhelihakastiketta. Sitten he nukkuisivat ja heräisivät aamulla lämpimässä makuuhuoneessa ja he söisivät lisää. Leipää ja juustoa ja makkaraa. Ja pullaa. Ja suklaata. Ja äiti paistaisi lättyjä ja he söisivät lättyjä hillon ja kermavaahdon kanssa. 

    Nainen yritti pitää kiinni vuorokaudenajoista, mutta he nukkuivat paljon, ja kun he olivat hereillä, nainen puhui ruoasta. Hän puhui ruoasta, kunnes nukahti. Aina heillä oli sentään hitusen kalaa syödäkseen. Sitten tuli myrsky. 

    Lämpötila nousi reilusti nollan yläpuolelle. Myrsky raivosi useita päiviä.  Jäät lähtivät ja veivät mennessään katiskat. Kun tuuli oli tyyntynyt, nainen käveli rantaan. Hän viipyi siellä pitkään. Mutta meri pysyi vaiti. 

    Heillä oli vielä vähän polttopuuta,  kuusien alaoksia. He muuttivat saunaan, koska se lämpisi pienellä oksamäärällä edes vähän Nainen kertoi tytölle satuja, kun he makasivat saunan lauteilla. Kun hän taas kerran oli sanonut sen pituinen se, hän huomasi, että tyttö oli hehkuvan kuuma ja tärisi vilusta. Nainen ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt lisätä tytölle peittoja vai vähentää niitä saadakseen kuumeen laskemaan. Hän yritti saada tytön nielemään vettä. Tämä oksensi kuitenkin kaiken juomansa veden. 

    Aluksi tyttö kitisi hiljaa, mutta pian hän vaikeni. Hän pysyi hereillä liikkumattomana ja tuijotti kattoon. Kolmantena päivänä sairastumisestaan lapsi nukkui vihdoinkin pitkään. Nainenkin nukkui. Kun nainen heräsi, hän huomasi, että tytön silmät olivat kiinni ja kuume oli laskenut.  

    Vihdoin tulivat pakkaset. Kun pakkaset olivat jatkuneet monta päivää, nainen lähti jäälle. Perässään hän veti raskasta tuuraa, jolla hän välillä kokeili jään kestävyyttä. Liian pian tuura läpäisi jään parilla heikolla iskulla, ja nainen kääntyi takaisin.  

    Pakkaset jatkuivat. Tyttö makasi saunan lauteilla liikkumatta. Nainen kävi välillä yrittämässä kalaa. Aurinko alkoi  nousta korkeammalle. 

    Sinä aamuna nainen oli valmis. Hän oli ommellut ja muokannut peitoista ja pyykkinarusta pussin, johon hän työnsi lapsen. Nainen keräsi mukaan tätä matkaa varten säästämänsä kuivatut kalanhidut. Sitten he menivät jäälle. He kulkivat hitaasti koko päivän ja imeskelivät suussaan kalanpaloja. Nainen yritti ensin pitää suunnan. Sitten hän vain kulki eteenpäin ja veti lasta perässään. Illalla kuu nousi valaisemaan jäälakeutta. Nainen jatkoi kävelyä. Jos joku olisi päässyt katselemaan heitä yhdessä kuun kanssa, hän olisi nähnyt hyvin hitaasti etenevän pisteen kaukana kaikesta. Vauhti hidastui hidastumistaan, mutta ei pysähtynyt.