sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Mikä se on?

Mikä se on, joka saa unohtamaan kissan kuvaamisen?
Mikä se on, joka saa unohtamaan blogin ja kaikensorttisen kirjoittamisen?
Mikä se on, joka saa unohtamaan sosiaalisen median?
Mikä se on, joka saa lukemattomien Turun Sanomien pinot kohoamaan joka nurkassa?
Mikä se on, joka saa toivomaan, että tänäänkin sataisi lunta?
Mikä se on, joka saa toivomaan, että huomennakin olisi +1 astetta lämmintä?
Mikä se on, joka saa Pösön seisomaan viikkokausia paikallaan, kun ei halua käydä kaupassa eikä yleensäkään missään?
Mikä se on, joka saa syömään papusoppaa vain kuusi päivää peräkkäin, koska seitsemäntenä se on jo hapanta?
Mikä se on, joka saa jättämään huomiotta koivujen vihertymisen?
Mikä se on, joka saa käymään kirjastossa vain palauttamassa karhuttuja kirjoja ja maksamassa myöhästymissakkoja?
Mikä se on, joka saa kärsivällisesti hakemaan virhettä päiväkausia, kunnes ongelma ratkeaa?
Mikä se on, joka saa kasvimaan unohtumaan talviteloilleen?
Mikä se on, joka saa unohtamaan orvokit rauhassa kuolemaan ostopurkkeihinsa?
Mikä se on, joka koukuttaa pahemmin kuin kahvi?
Mikä se on, joka houkuttaa tuonilmaisiin lähteneet läheiset uniin?
Mikä se on, joka saa katumaan, miksei kysynyt silloin, kun oli kyselemisen aika?
Mikä se on? Se on sukututkimus.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Mökillä

MEIDÄN MAALLA, KARUNASSA  (noin 1955 – 60)


1.
Seison keskellä pihaa. Vieressäni on runteli: syreenipensaat on istutettu ympyrään niin, että niistä muodostuu varjoisa vilpoisa lehtimaja keskelle hiekkapihaa. Pitkät puutalot ympäröivät minua.
Lapsilaumaa ei enää näy eikä kuulu. Minä seison jalat vähän harallaan ja suu auki ja katson miestä ja poikaa, minua vähän isompaa, jotka tulivat juuri portista ja kävelevät nyt yli pihan. He eivät vilkaisekaan minua, mutta tiedän, että he ovat menossa meille.


2.
Olen maalla, meidän maalla. Äiti, isä ja siskokin ovat. Nukumme salin lattialla. Emäntä on hakenut meille peitoksi lampaanfällyt piha-aitasta. Se mies, jonka näin meidän pihalla, on tämän talon isäntä. Poika oli isännän ja emännän poika. Hänen nimensä on Pertti.
Nukumme talossa, koska isä vasta rakentaa meille mökkiä. Talo on hyvin vanha. Ulko-ovi on suunnilleen keskellä taloa. Siitä tullaan porstuaan. Vasemmalla on sali, se, jossa nukumme ja joka yleensä on melkein käyttämätön huone. Oikealla on iso tupa. Sen perällä on valtava uuni ja hella. Lähellä uunia on ruokapöytä. Seiniä kiertävät penkit. Tuvassa on keinutuoli, jossa isäntä istuu. Emäntä ei istu koskaan. Tuvan peränurkasta pääsee pieneen kamariin, jossa emäntä, isäntä ja Pertti nukkuvat.
Päivät kuluvat omalla kalliolla. Se on pelottavan korkea, mutta joskus vielä juoksen sitä alas. Nyt istun, ja vieressäni istuu Peni, joka on kiltti ja suomenpystykorva. Se on vaeltanut jostain taloon ja asettunut asumaan. Silittelen Peniä, joka on aina rauhallinen ja jonka turkki on lämmin ja sileä. Kalliokin on lämmin ja sileä. Kalliossa on halkeamia ja kuoppia, joissa kasvaa suolaheinää ja maksaruohoa. Toisella puolellamme on mökki, toisella puolella katajia: tuoksuvia, tuuheita, suuria ja pieniä, ja niissä on erivärisiä marjoja. Tummansiniset ovat kypsiä, mutta ne eivät silti maistu hyviltä, vaan minun pitää sylkeä ne pois suustani. Mökki on pieni, yksilappeinen: kuin kioski. Kohta nousee mökin viereen lipputanko.
Kallion alla kasvaa valtavia leppiä. Tiedän, että niiden lähelle ei saa mennä, sillä niissä on punkkeja. Punkki on kauhistuttava otus, joka kaivautuu ihon alle, ryömii siellä, juo verta ja munii nahan alle, ja pian siellä on valtavasti pieniä punkkeja. Isä on rohkea. Hän uskaltaa mennä hakemaan lepänoksia. Niitä ja katajanoksia tarvitaan, kun isä savustaa ahvenia. Jos kuitenkin saa punkin, sitä ei saa vetää pois, vaikka se olisi vielä näkyvissäkin, vaan pitää hieroa voilla, hitaasti ja rauhallisesti, ympyränmuotoisesti, kunnes punkki pullahtaa ulos ihosta. Onneksi punkit jättävät minut rauhaan. Olen jo 58-vuotias, kun saan ensimmäisen punkkini. Kumma kyllä, juuri täältä, jossa ennen oltiin meidän maalla.
Leppien takaa ja kallion juurelta alkaa rantaniitty. Vesi on välillä kauempana, välillä lähempänä. Veden pinnalla hyppii mustia itikoita. Rannan ruoho ei kasva korkeaksi. Se tuntuu kivan pehmeältä paljaiden jalkojen alla. Vesi on rannassa lämmintä. Kun kahlaan vähän syvemmälle, ruohopohja muuttuu mudaksi. Jalkani vajoavat vähän mutaan, joka tirskahtelee hauskasti varpaiden välistä. En kuitenkaan pelkää, että vajoaisin kokonaan mutaan. Tiedän, että niin käy vain suolla. Suo on vaarallinen paikka. Sinne ei saakaan mennä. Edessäni aukeaa kaislikko. Kaislikkoa on silmänkantamattomiin. Korkealta kallioltamme näen, että siellä täällä kaislikon keskellä on lammikkoja. En ymmärrä, miksi lammikoissa ei ole kaislaa. Mutta lammikot ovat hauskoja; lähimmässä isä yrittää opettaa minua uimaan. Sisko on minua paljon isompi, ja hän osaa jo uida. Minulla on hieno keltainen uimapuku, enkä kauheasti sure, vaikka en osaakaan uida. Hypin lammikossa, ja jalkani vajoavat lämpimään silkinpehmeään mutaan. Vesi sekoittuu sameaksi.
Kaislikon takana on kapea kaistale avovettä. Sitä sanotaan suntiksi. Sisko ui siellä. Hän hyppää ruuhesta veteen. Siellä kasvaa valtavasti lumpeita, ja lumpeiden ja meriruohojen varret kietoutuvat paatin potkurin ympärille. Silloin moottori pysähtyy. Sisko hyppää veteen ja puhdistaa potkurin. Seuraavalla kerralla isällä on keppi, jonka päässä on pari pitkää naulaa. Kepin avulla hän pystyy puhdistamaan potkurin paatista käsin. Suntia pitkin pääsee Rantolaan, mutta se on hirvittävän kaukana. Isä kalastaa suntissa. Hänellä on rysä ja pitkäsiima. Isä kalastaa missä vain, ja hän on hyvä kalastaja. Minäkin saan onkia.


3.
Isä näpertelee jotakin. Hän tekee meille lamppua. Se valmistuu taskulampun polttimosta ja laatanmallisesta patterista. Samanlainen patteri on isän sinisessä taskulampussa, jonka valossa kuljemme elokuun pimeässä illassa talosta mökillemme pitkin metsikön läpi kulkevaa polkua.
Pian meillä on öljylamppukin, jossa on kaunis keltainen varjostin. Sen valossa näkee hyvin; paljon paremmin kuin isän sähkölampulla, mutta en minä sitä sano.
Meillä ei ole oikeaa sähköä. Ei ole talossakaan. Äiti laittaa ruokaa Priimuksella. Tuijotan lumoutuneena, miten hän kaataa ensin tenua pullosta, jonka kyljessä lukee Taloussprii, pieneen uraan ja sytyttää sen palamaan. Kun sprii on palanut loppuun, hän ottaa tukevasti kiinni vasemmalla kädellä keittimen polttoainesäiliöstä ja alkaa pumpata oikealla kädellä laitteen kyljessä olevalla vivulla. Sihinä kertoo, milloin painetta on tarpeeksi, ja silloin voi Priimukseen sytyttää liekin. Aamulla äiti keittää ensiksi kahvia. Minä en pidä kahvista, mutta isosisko juo sitä jo mielellään.  Kun äiti tekee Priimuksella ruokaa, hän tekee ensin kastikkeen ja keittää sitten perunat. Lopuksi hän lämmittää vielä kastikkeen, ja sitten voimmekin jo syödä. Jos on viileää, mökki lämpiää kamiinalla, joka on nurkassa. ”Hämähäkki”, kertoo siitä enoni 50 vuotta myöhemmin, kun isä ja äiti ja isosisko jo ovat kuolleet, enkä enää voi heiltä kysyä mitään. Kamiinalla on vain kolme jalkaa, mutta pitkine jalkoineen se tosiaan muistuttaa hämähäkkiä. Kamiinankin päällä voi keittää.
Talon tuvassa on suuri hella, jolla emäntä tekee ruokaa. Ainakin yhteisinä työpäivinä ruokana on aina palvatuista luista tehtyä lihasoppaa, joka on tosi hyvää. Emäntä ammentaa sen kattilasta kivivatiin, jonka tuo pöytään. Emäntä tekee välillä sokerikaakkua, ainakin, jos on jonkun syntymäpäivä tai nimipäivä. Kaakku on aina pannukakkumaista, mutta hyvää. Äidin kaakut ovat korkeita ja kuohkeita, mutta niitä hän ei voi mökillä tehdä, kun ei ole uunia. Iltaisin tuvassa valaisee Petromax. Ihmettelen sitä, sillä se sihisee voimakkaasti ja on kovin kirkas.
Radiota ei ole, kun ei ole sähköäkään. Transistoriradioita ei taida vielä olla. Vuosia myöhemmin kuulen, että nyt emännällä on televisio. Sähköä ei talossa ole vieläkään; televisio saa virran jostain laitteesta. Aggregaatista?
Talossa on puhelin. Sen numero on Eistilä 6. Sanotaan, että talossa on myös keskus. Vai onko siellä ollut keskus?


4.
Talossa on paljon eläimiä. Koiria on kaksi: Peni ja Kikka. Ne ovat suomenpystykorvia. Peni on Kikan ja meidän Tupun äiti. Kikka ja Tupu ovat sisaruksia. Kerran myöhään syksyllä isä tulee mökiltä ja hänellä on ihana pieni koiranpentu mukanaan. Hän ei heti uskalla kertoa, että on sortunut pennun suloisuuteen, vaan on muka viemässä sitä jonnekin muualle. Pennun ensimmäisenä aamuna meillä äiti jo sanoo, että pentu ei lähde minnekään. Siitä tulee meidän Tupu. Tupu on täydellisesti isän koira.
Joskus talossa on myös joku muu koira. Aina kun se näkee minut, se ryntää minua vastaan, hyppii ja haukkuu. Pelkään sitä. Isä on sanonut, että pelkoa ei saa näyttää koiralle. Yritän kovasti. Joskus on pakko mennä yksin talon pihaan, ja silloin koira hyökkää välittömästi. Koirapelosta en voi puhua isälle tai äidille. Pelko on häpeällistä tai ainakin kiusallista. Pahan koiran nimeäkään en muista.
Tuvan ikkunoissa on metalliset kärpäsverkot, ja tutkin niitä kiinnostuneena, sillä en missään muualla ole nähnyt sellaisia. Verkoista huolimatta tuvassakin on kärpäsiä. Koirat pääsevät sisälle, mutta kissaa en muista koskaan nähneeni missään. Joskus kun avaa ulko-oven, porstuasta kuuluu kahahduksia. Rotat ryntäävät pakoon.
Pihalla juoksentelee kanoja. Kanankakkoja on kaikkialla, mutta ei haittaa, vaikka niihin astuu paljain jaloin. Sattuu sitäkin, että astuu lehmänläjään. Kanat munivat minne sattuu, varsinkin valtavien punaisten viinimarjapensaiden alle, ja meidän Tupu ryöstelee munia. Talon omat koirat eivät niin tee, mutta Tupu ei kaupunkilaiskoirana ymmärrä, miten maalla pitää käyttäytyä.
Lampaat ovat laitumella talon lähellä. Laidun päättyy rantaan, ja se on aidattu. Kuulen, kuinka aikuiset juttelevat ilveksestä, joka on nähty Kemiössä. Kun sitten laitumella on kuollut karitsa, jonka ympärillä kärpäset pörräävät, olen varma, että ilves on tappanut sen. Lammaslaitumen aidan vieressä on laakea kivi, johon on kaiverrettu jotain. Istuskelen mielelläni kivellä ja yritän kuvitella sen tarinaa. Kerran löydän kiven vierestä hampaat. Ne ovat kuin tekohampaat, mutta ihmisen tekohampaat ovat leveämmät. Tiedän, että kysymys on yläleuasta, ehkä joku sanoo niin. Minua värisyttää vähän, mutta kehräämäni tarina saa jännittäviä piirteitä. Koulussa kirjoitan siitä myöhemmin aineen. Enää en muista, oliko kivessä todella kaiverrettuna vuosiluku vai keksinkö sen aineen lisämausteeksi.
Pihan toisella puolella, suorassa kulmassa taloon nähden, on suuri ja komea navetta. Sen toisessa päässä on talli, jossa asuvat talon hevoset Ensi, Toini ja Leikki. Tallista pääsee navetan puolelle, jossa ovat ensin karsinat. Toisessa karsinassa ovat vasikat ja toisessa sika. Minua varoitetaan siasta, enkä uskalla mennä lähelle, kun emäntä kaataa sille ruokaa ämpäristä. Äiti sanoo, että siat kuolevat helposti. Se on jäänyt jostain syystä mieleeni. Katselen sikaa uteliaana, mutta turvallisen matkan päästä.
Lehmiä on kuusi. Yhden nimi on Liisi. Sen nimi nolottaa minua vähän, mutta muiden lehmien nimiä en edes muista. Liisillä on violetti kaula, ja tunnistan sen helposti. Emäntä lypsää lehmät aamulla ja illalla. Kun iltalypsyn aika koittaa, lehmät voivat olla laitumella kaukana rannassa. Emäntä huutaa kovalla ja kantavalla äänellä: ”Kuiiiis, kuis-kuis-kuis-kuis-kuis! Kuiiiis, kuis-kuis-kuis-kuis-kuis!” Lehmät lähtevät silloin rauhallisesti kulkemaan pitkää matkaa lypsettäviksi. Ne tulevat jonossa. Utareet heilahtelevat ja hännät huiskivat pois kärpäsiä ja paarmoja.
Lehmiä odotellessaan emäntä valmistelee lypsyä. Tonkan päälle hän asettaa siivilän ja sen lävikön päälle puhtaanvalkoisen pehmeän vanusuodattimen, jonka läpi kaataa vaahtoavan lypsetyn maidon. Lypsäessään emäntä saattaa hypähtää yhtäkkiä ylös ja siepata maitoämpärin käteensä. Lehmä on silloin nostamassa häntäänsä ja valmistautuu pissaamaan tai kakkaamaan. Hetken päästä emäntä pääsee jatkamaan lypsämistä: nopeaa, taitavaa, rytmikästä. Täydet maitotonkat nostetaan vesialtaaseen, jossa on jäätä. Navetan päädyssä on maitolava, jonka päälle isäntä ja Pertti nostavat tonkat odottamaan meijeriautoa. Kun tonkat tulevat takaisin meijeristä, yhdessä tonkassa saattaa olla voita ja juustoa.
Tiheässä kuusimetsikössä lähellä saunaa on sahanpurukasa. Sieltä löytyy vielä elokuussa sulamatonta jäätä, joka on vedetty talvella mereltä.  Jäätä lisätään veteen, jonka avulla maito jäähdytetään.
Välillä emäntä lypsää navetassa. Liisi-lehmän paikka on parressa toisena. Joskus lehmät ovat laitumella niin kaukana, että lypsämään lähdetään traktorilla. Istumme kaikki peräkärryssä. Isäntä ajaa.
Me saamme talosta maidon. Joka toinen kerta maito on emalikannussa, joka toinen kerta muovikannussa. Muovikannussa on paha haju, ja sen maku tarttuu maitoon. Joskus uskallan huomauttaa siitä, mutta siitä äiti ei pidä.
Mökkimme on talon maalla, ja jonkinlaiseksi vuokraksi siitä ja maksuksi tinkimaidosta, kai, auttelemme talon töissä. Pelottavinta on lehmien torjuminen. Olemme lehmien keskellä. Isä on selvästi hyvällä tuulella. Katajia on joka puolella. Isä tekee meille katajaisia lehmientorjumiskeppejä. Hän koristelee niitä eri tavoilla. Hänellä itsellään on kaikkein hienoin keppi. Se on kuorittu ja siihen on oksasta taivutettu kädensija. Keppi on kuin miekka.
Lehmät syövät ja käyskentelevät pikku hiljaa sinne tänne. Torjuminen merkitsee sitä, että johonkin niitä ei saa päästää; äiti ja isä tietävät, minne. Metsän reunassa yksinään on Poika. Poika on sonni. Tiedän, että lehmät ovat tyttöjä, Peni ja Kikka ja Tupu ovat tyttöjä, kanat ovat tyttöjä, Toini ja Leikki ovat tyttöjä, mutta Poika, kukko ja Ensi ovat poikia.
Poika ei ole rauhallinen, ja siksi lehmien torjuminen pelottaa. Poika puskee siellä metsänreunassa kantoja ja vesakkoa. Yritän pysyä siitä kaukana. Pelkään, että se syöksyy kimppuumme. Olen nähnyt, kuinka teurastamon auto on ajanut navetan eteen. Isäntä ja autonkuljettaja ovat taistelleet Pojan isän kanssa, jonka nimi myös oli Poika. Lopulta se on saatu lavalle, ja matka teurastamoon on alkanut. Aikuiset sanovat, että tämä nykyinen Poika vihaa isää, koska isällä on samanlainen harmaa pusero kuin teurastamon miehellä, joka vei Pojan isän. Pelkään oman isäni puolesta ja pelkään omasta puolestani.
Kuuntelen, kun äiti ja mamma muistelevat kiukkuisia sonneja, joita he ovat tunteneet. Jutut ovat pelottavia ja yhä hurjempia. Minä ihmettelen, miksi sonneja pidetään, kun ne kerran ovat niin arvaamattomia ja vihaisia. Kysyn sitä. Seuraa pitkä hiljaisuus. Sitten mamma alkaa puhua muusta. Opin, että tällaisia kysymyksiä ei saa tehdä.
Lehmät ovat usein rannassa laitumella. Joskus ne kahlaavat ruovikkoon ja syövät siellä. Hevosetkin ovat samalla laitumella. Meidän Tupu ei taaskaan osaa käyttäytyä. Se haukkua räksyttää ja ajaa takaa lehmiä ja hevosia. Minua pelottaa. Tiedän, että Tupu tekee väärin. Samalla pelkään, sillä hevonen tai lehmäkin saattaa potkaista Tupua.
Laitumen vieressä on piikkilangalla aidattu kaurapelto. Joskus lehmät pääsevät peltoon aidasta huolimatta. Silloin on hirveä kiire ilmoittaa asiasta talonväelle.
Talossa on traktori, mutta vielä kolme hevosta. Toini on kiltti tamma ja Leikki sen varsa, joka ei tee mitään työtä, kulkee vain äitinsä rinnalla, kun Toini vetää kärryjä ja niittokonettakin. Ensi on hurja ja pelottava ori. Sitä ei isäntäkään pysty oikein hallitsemaan. Emännän kanssa Ensi on lauhkea. Emäntä kaulailee Ensiä, ja Ensi hörähtelee tyytyväisyydestä. Meitä ollaan yleensä hevosella vastassa linja-autopysäkillä, kesällä kärryillä ja talvella reellä. On pelottavaa, kun Ensi ei haluakaan vetää, vaan alkaa potkia.
Olemme mukana pellolla. Ihailen isää, joka osaa kiinnittää seipäät maahan. Ensin hän iskee kangella maahan reiän. Siihen sitten seiväs, joka tampataan jaloilla tiiviisti kiinni. Äiti osaa nostaa heinää seipäälle hienosti, sillä hän on maalta kotoisin, ja muutenkin äiti on taitava kaikessa, mitä tekee. Minullakin on välillä kädessä hanko ja yritän pyydystää sen piikkeihin korsia ja kurkottaa niitä seipäille. Odotan sitä hetkeä, jolloin emäntä ilmestyy pellonreunaan. Hänellä on mukana kori, jossa on kahvia, kuppeja, pullaa ja kaljaa. Päivän päätteeksi syömme tuvassa palvilihasoppaa.
On ollut sateinen kesä. Isäntä ilmestyy mökillemme kädessään viljankorsia. Hän näyttää, miten jyvät ovat alkaneet itää tähkissä. Ymmärrän, että se on hyvin paha asia, ja huoli kouraisee minuakin vatsasta.
Kun vilja on kuivunut, se pitää tryskätä. Jonkun matkan päässä talosta on puimala, jossa on pelottava tryskikone. Viljaa puitaessa kone on ulkona. Se päästää mustaa sauhua ja pitää hirvittävää meteliä. Minä pysyttelen kauempana, vaikka olenkin utelias.
Kerran lähden juoksemaan puimalan mäkeä alas. Juoksen koiraa pakoon. Kaadun suin päin hiekkatielle, ja polvet ovat auki ja vuotavat verta. Arvet näkyvät vieläkin. Aikuiset eivät voi ymmärtää, että pelkään hyppiviä koiria ja hevosia.
Emännällä on aina kiire. Joskus näen, miten hän kaiken työn keskellä pesee pyykkiä. Pyykit ovat liossa saavissa. Emännällä on kuminen pumppu, jolla avataan viemäreitä. Sen avulla hän pesee pyykkiä. Hänellä ei ole koskaan aikaa tulla istuksimaan meidän kanssamme. Isäntä käy joskus, iltaisin. Sitten hän nousee, ja sanoo, että on aika mennä luonnolliseen asentoon. Hän häviää elokuun yöhön. Isän kesäloma on melkein aina elokuussa.


5.
Talon nimi on Alitalo. Kylässä on toinenkin talo, Ylitalo. Siellä on kaksi lasta. Vanhempi on tyttö, isosiskoni ikäinen. Nuorempi on minun ikäiseni poika, Samuli. Kun talojen lapsilla ei ole töitä, leikimme yhdessä.
Alitalon maalla on kaksi muutakin taloa. Toisessa asuu vanha Aksa. Toisessa asuu perhe. Seija ja Sisko ovat leikkitovereitamme. Heillä on isoveli, jonka unohdan pitkäksi aikaa. Hän ei kulje kanssamme, sillä hän on jo töissä.
Usein Seija ja Sisko ovat jo aamulla odottamassa heräämistämme katajikossa. Vaikka he ovat minua vanhempia, saan olla heidän ja isonsiskon seurassa. Joskus leikimme Ylitalon pihassa. Siellä on puutarhakeinu, jota ihailen kovasti.
Välillä olen yksinkin. Isä on antanut minulle laudanpätkän ja nauloja. Naulaan huolellisesti laudan jokaiseen kulmaan naulan ja saan maalata sen siniseksi. Nyt minulla on nukenpöytä, jonka olen tehnyt itse. Kun osaan lukea, on mukanani mökillä Pystykorvan muistelmat –niminen kirja. Se on lempikirjani, ja olen lukenut sen aivan risaiseksi. Vieläkin osaan siitä pätkiä ulkoa, ja minua alkaa itkettää samassa kohdassa kuin pikkutyttönä.
Juoksemme illalla rannalla. Kostealla rantaniityllä loikkii erikokoisia sammakoita. Pikkuruisia pyydystämme. Suljen pikkusammakot isältä jääneeseen tyhjään Rettigin tupakkapurkkiin. Painan mökillä erityisen huolellisesti kannen kiinni, etteivät sammakot pääsisi yön aikana pakoon, ja panen purkin mökin alle.
Aamulla juoksen ensimmäiseksi katsomaan sammakoita. Petyn. Purkki on auki eikä sammakoita näy missään. En ymmärrä, miten se on mahdollista, sillä illalla purkin kansi oli tiukasti kiinni. Asia ei koskaan selviä, mutta minä en unohda arvoitusta. Vähän myöhemmin kysyn isältä, kummasta hän luopuisi, jos olisi pakko valita, Tupusta vai paatista. Isä katsoo minua niin, että muistan sen katseen vieläkin ja vastaa: ”Kyllä elävä on arvokkaampi kuin eloton.” Minua hävettää, sillä olen kysynyt kiusallani, vähän mustasukkaisena. Tupu ja isä ovat niin läheisiä, ettei Tupu halua aina edes lähteä kanssani ulos. Paatti vie paljon isän aikaa. Minä en koko elämäni aikana tarvitse enempää opetusta eläinten oikeuksista.
Usein leikimme navetan vintillä heinissä. Tiedän, että sielläkin on vaaransa. Vintin lattiassa on aukko, josta pudotetaan heiniä lehmille. Kammoan sitä, mutta se vetää myös puoleensa kurkistelemaan alas navettaan.
Vahinkoja sattuu. Navetan takana olevan vanhan kaivon ympärillä maa on soistunutta. Pelkään sitä maata niin kuin suota kuuluukin pelätä, sillä suohan saattaa imaista minut sisäänsä. Kaivossa kasvaa kuitenkin mielenkiintoista vesikasvia, joka kelluu veden pinnalla, ja ennen kaikkea siellä on sammakoita. Niinpä hiivin kaivon partaalle pitkin maassa olevia pitkospuita. Kerran horjahdan pois laudoilta. Välittömästi jalkani uppoavat hetteikköön. Tiedän että minun on päästävä pois nopeasti, mutta muta pitää jalkojani tiukassa otteessaan. Lopulta saan jalkani irti, mutta kumitossu jää soistuneen maan vangiksi. Se ei löydy koskaan, vaikka äitikin tulee etsimään.
Kerran juoksemme taas rannalla. Yhtäkkiä minulle tulee hirveä kakkahätä. Lähden juoksemaan minkä jaloistani pääsen kohti mökkiä ja ulkohuonettamme, jota isä sanoo makiksi. En ehdi. Kakka tulee housuun. Parkuen juoksen äidin luo. Hän ei näytä iloiselta, vaan kysyy, miksi en ole kyykistynyt maahan kakalle. Minä vain huudan, enkä pysty selittämään, että kakallehan täytyy mennä vessaan tai ulkohuoneeseen. Seison pesuvadissa ja karjun häpeästä, kun äiti pesee minua tuikein ottein.
Talossa on suuri, kaksireikäinen huusi, joka on hirveän syvä. Kakasta on rakentunut sinne kaksi korkeaa tornia. Kerran mamma on luonamme mökillä. Istumme kahdestaan talon huusissa. Sanon hänelle, että kakkatornit ovat kuin Baabelin tornit. Mamma nauraa vertaustani vielä 40 vuotta myöhemmin.
Kalastaminen on isälle intohimo ja harrastus. Mökillä hän kalastaa pitkälläsiimalla ja rysällä. Saan olla mukana elokuun pimeässä illassa etsimässä matoja syötiksi. Meillä on taskulamppu, ja sen valossa etsimme pimeydessä maan pinnalle uskaltautuneita kastematoja. En lainkaan arastele isoja matoja enempää kuin sammakoitakaan. Luultavasti uskaltaisin mitä vaan saadakseni isältä kiitosta. Istun isän kanssa tuntikausia ruuhessa, kun hän haavii tiuroja syöttikaloiksi. Isä on tehnyt vedestä ja ruisjauhoista tiurasapuskaa. Kesän lämmössä se alkaa nopeasti käydä. Seuraan, kun vaaleanruskealle pinnalle pulpahtaa erikokoisia kuplia. Tuoksu on voimakkaan hapan. Puusta veistämällään lastalla isä heittää taitavasti juuri sopivankokoisen annoksen tiurasapuskaa haavin päälle. Sitten hän odottaa jonkun hetken ja nostaa haavin. Sen pohjalla sätkyttelee tiuroja, jotka lasketaan tarkkaan ja siirretään sumppuun. Sumpun isä on tehnyt itse puusta. Se suipponee molemmista päistään ja on täynnä reikiä sekä maalattu sotalaivanharmaaksi. Siellä tiurat pysyvät hengissä, kunnes niitä on niin paljon, että isä ja äiti laskevat siiman. Se tehdään illalla, ja usein äiti ja isä ovat olleet aamulla nostamassa siiman jo ennen kuin herään.
Äiti kertoo, miten hän oppi kalastamaan isän kanssa. Veneet olivat olleet hänelle vieraita, kunnes hän tapasi isän. Isä oli pannut äidin airoihin. Äiti ei kertonut, mitä oli tapahtunut, mutta sen ensimmäisen retken jälkeen hän oli vannonut itselleen, että opettelee siiman laskemisen ja nostamisen. Isä saa olla airoissa. Jos minä olen airoissa, isä neuvoo ja opastaa äärettömän kärsivällisesti. Minusta tuleekin taitava soutaja. Olen salaa tyytyväinen, että soudan paremmin kuin siskoni, joka on minua viisi vuotta vanhempi.
On meillä kellarikin. Isä on kaivanut kuopan kallioon asti ja seininä on betonirengas. Kannen isä on tehnyt puusta. Ensimmäinen sade paljastaa, ettei kellari ole täydellinen. Sateen jälkeen ruoat kelluvat vedessä.
Tuore kala on tärkein ruokamme. Syömme ahventa, haukea, lahnaa ja joskus säynävääkin. Äiti keittää ja paistaa kalaa voissa, isä savustaa. Äiti tekee välillä piparjuurikastiketta, mitä väkevämpää sitä parempaa, ja munakastiketta. Jos isä onnistuu saamaan kuhaa, se graavataan. Uusien perunoiden kanssa on voisoossia, joka kiehautetaan sipulista ja vedestä ja lopuksi siihen lisätään iso kimpale voita. Äiti tekee itse viilimme. Ukkosella viili menee pilalle ja vetistyy, mutta pian saan taas ripotella uuden viilin päälle kanelia ja sokeria.
Joskus äiti tekee kastiketta tai soppaa sikanaudasta, jota on säilykepurkissa. Makkarakin on hyvää, mutta se korrastuu helposti. Sisko ja minä emme halua syödä pahalta maistuvaa makkaraa. Äiti syö tiukoin ilmein. Joskus, kun saadaan kukkakaalia, äiti laittaa valtavan hyvää kesäkeittoa. Isä tuo kaupasta tomaatteja, joista en pidä. Herneitä rakastan.
Joskus mennään Rantolaan kauppaan. Minä en ole mukana sillä kerralla, kun isä ja sisko lähtevät Toini-hevosen kanssa kauppaan. Isä on ohjaksissa, mitä ihmettelen kovasti. Sisko kertoo myöhemmin, että heille oli käydä huonosti Rantolan lossilla, ja lossinkuljettaja oli huutanut jotakin isälle. Isä ei tainnut olla kovin taitava hevosmies.
Yleensä teemme ostoksemme myymäläautossa. Seuraamme sen tuloa etäältä, sillä maisemat ovat avarat. Leikimme kauppaleikkiä tyhjentyneillä askeilla ja purkeilla. Kun asiakas pyytää kaakaota, myyjän kuuluu huutaa kovaan ääneen ”vanhauteen”, niin kuin olemme kuulleet myymäläauton rouvan sanovan kuljettajalle, joka tuo kaakaon jostain kauempaa.


6.
On aikainen aamu. Makaan kerrossängyn alavuoteella hereillä. Muut nukkuvat, äiti ja isäkin. Kuulen, miten kurjet huutavat rannalla. Niiden ääni kiehtoo minua erilaisuudellaan ja villiydellään. Äkkiä kuulen lähestyvää töminää. Mökki tuntuu tärähtelevän. Kaikki kolme hevosta laukkaavat mökin ympärillä. Niiden kaviot kumisuttavat kalliota. Mökkimme on hevosten laidunalueella, ja ne saattavat yhtäkkiä ilmestyä eteemme metsäpolulla, kun olemme matkalla taloon tai kaivolle. Jos olen yksin, olen suunniltani pelosta.
Nyt makaan kuitenkin sängyssäni ja tiedän olevani turvassa. Hevoset jatkavat hurjaa juoksuaan: ympäri, ympäri, ympäri. Toisaalta pelkään, toisaalta haluaisin niiden jäävän. Toivon kuitenkin, että ne lähtevät pois ennen, kuin minun täytyy lähteä ulos. Hevosia ja hyppiviä koiria pelottavampaa uhkaa ei maailmassani ole.


7.
Karunaan on rakennettu tanssilava. Juhannuksena lähdemme kaikki lavalle, jolta aukeaa hengästyttävän kaunis merimaisema. Nojaan tanssilavan reunaan. Siskoni on kanssani, ja hän on minut viereensä houkutellutkin. Katselen tanssivaa tätiä. Hänen hameenhelmastaan roikkuu pitkä langanpätkä. Tuijotan langanpätkää lumoutuneena. Kun tanssi loppuu, täti taputtaa käsiään, nauraa ja kiittelee monta kertaa setää, jonka kanssa tanssi. Ennen en ole nähnyt kenenkään tanssivan.
Kerran mökille on tullut sukulaistäti, Kerttu. Silloinkin lähdemme tanssilavalle, nyt kävellen. Isosisko on kasvanut, eikä halua enää kävellä yhdessä äidin, isän ja Kertun kanssa. Hän houkuttelee minut kanssaan, juoksemme vähän matkaa ja alamme sitten kävellä. Olemme kaukana, mutta näköyhteys muihin säilyy.
Isoäitikin on kerran kanssamme mökillä. Hän asuu jo silloin Turussa meidän kanssamme, sillä hän on hyvin vanha. Isoäiti nukkuu talon salissa. Hänelle tulee jotakin ihottumaa, ja lähdemme kaikki yhdessä Sauvoon lääkäriin. Siellä on apteekkikin. Koska apteekki on niin kaukana, viemme aina tuliaisiksi hammassärystä kärsivälle emännälle Hotaa. Sitä ei meillä käytetä, mikä harmittaa minua, sillä pussin kyljessä on upean intiaanin kuva.
Mamma eli äidinäiti tulee välillä käymään. Eno ja kummitätikin tulevat. Heillä on täytynyt olla teltta mukana, sillä pikkuruiseen mökkiin he eivät olisi mahtuneet serkkujen kanssa nukkumaan.
Taas on juhannus. Olemme isän kanssa kahden mökillä. Isoäiti on varmaan jo niin huonona, ettei äiti voi jättää häntä yksin. Sinä juhannuksena isosiskollakin on jo omat menonsa.
Illalla lähdemme tanssilavalle. Istun traktorin peräkärryssä. Isäntä kääntää traktorin sivutielle. Olen jo niin iso, että ymmärrän nyt tapahtuvan jotakin outoa. Isäntä pysäyttää traktorin. Jostakin ilmestyy esiin pullo. Kaikki miehet juovat siitä. Suureksi helpotuksekseni matka jatkuu välittömästi. Sinä juhannuksena emme kuitenkaan päädy tanssilavalle. Tiedän, että yhteen taloon on hankittu televisio. Tarina kertoo, että taloon saa kyllä tulla katsomaan televisiota, mutta mitään ei tarjota. Jotenkin matkamme katkeaa sen talon tupaan. Televisiosta tulee näytelmä Katariina kaunis leski. Se painuu mieleeni kiehtovana harvinaisuudessaan. Meillä ei televisiota vielä ole.
Myöhemmin ymmärrän, että isosiskoni muistaa mökkikesistämme paljon enemmän kuin minä. 50 vuotta myöhemmin kuulen lisää. Puhun enoni kanssa, että olen käynyt Karunassa. Muistelen hänen kanssaan talon vanhaa saunaa. Äiti on kertonut, että saunaa ei ollut käytetty. Hän kunnosti sen saunomiskuntoon. Silloin enoni kertoo, että saunassa oli ollut valtavan suuri vesipata. ”Siinä padassa isäntä keitti vähän helvetin hyvää rojua sokerijuurikkaista. Rojua oli tuvan hellan reunalla vesikuupassa, ja siitä sitten juotiin.” Kuuntelen aivan hiljaa. Tällaisista asioista en tiedä mitään, mutta mieleeni tulevat isosiskon vihjaukset.


8.
Pertti on muutaman vuoden vanhempi kuin minä. Hän ei koskaan tee kiusaa eikä hauku minua kakaraksi niin kuin isosisko. Minä kuljen hänen perässään ja ihailen kaikkea, mitä hän tekee. Pertti luo sontaa navetassa ja heittää sen kauas luukusta navetan takana olevan sontakasan päälle. Joskus, kun olemme kaikki laitumella lehmien joukossa hän saattaa tarttua lehmän tissiin ja suihkauttaa siitä maitoa jonkun päälle, mutta ei koskaan minun päälleni. Pertti osaa heittää virveliä ja saa haukia suntista. Isäkään ei osaa kalastaa heittouistimella. Pertti pelastaa minut monta kertaa ilkeän koiran hyökkäyksiltä. Kerran olemme jääneet Pertin kanssa kahden navetalle, kun emäntä on lypsänyt lehmät. Pertti nostaa tonkat vesialtaaseen jäähtymään. Minä pyörin ympärillä. Sitten aikuiset tupsahtavat jostakin paikalle. Pertti sanoo heille, että minä olen nostanut hänen kanssaan tonkat. Minä en puhu mitään, vaikka tiedän että Pertti ei puhu totta. Aikuiset ihmettelevät ja kiittelevät reippauttani ja voimiani. Olen hämilläni saamastani huomiosta ja ihailusta. Tajuan, että Pertti haluaa minua kehuttavan. Kiinnyn Perttiin entistä enemmän. En ymmärrä, miksi hän, iso poika, on minulle niin kiltti.
Kun opin kirjoittamaan, lähetän talvella Pertille kirjeitä ja kortteja. Saan Pertiltä vastaukset. Kerran istun taas ja tuherran kirjettä. Isä kulkee ohi ja sanoo: ”Pane siihen loppuun, että kirjoita minulle sitten, kun saat jäniksen juoksemalla kiinni.” Minä noudatan isän neuvoa. En muista, tuleeko vastauskirje.
Vuodet kuluvat, mutta Pertti pysyy mielessäni. Viidenkymmenen vuoden kuluttua pääsen käymään Eistilän kylässä. Tunnistan Ylitalon tieltä. Katson postilaatikosta nimen, joka on tuttu. Puutarhassa istuu perhe päiväkahvilla. Juoksen pihan läpi; tervehdin ja esittelen itseni. Selitän kuka olen. Sanon, että tässä talossa oli poika, jonka nimi oli Samuli. Silloin isäntä vastaa: ”Minä olen se Samuli.” Hän ei muista minua eikä perhettämme. Sitten kerron hänelle, missä mökkimme oli ja millainen se oli. Nyt Samuli tietää, mistä on kysymys. Alamme jutella kaikista niistä ihmisistä, jotka muistan ja niistäkin, joita en muista, mutta he kaikki palautuvat nyt mieleeni. Olen jännittynyt, ymmärrän, että Alitalon emäntä ja isäntä ovat kuolleet, ja talo on myyty vieraalle, mutta entä Pertti? Lopulta saan kysytyksi. ”Pertti on kuollut”, vastaa Samuli. ”Viina vei Pertin.”
Samuli kehottaa meitä käymään katsomassa taloa ja entistä mökkiämme. ”Siellä se on edelleen.”
Kuljen niin tutuilla ja kuitenkin niin vierailla pihoilla ja poluilla. Meri on vetäytynyt entistä kauemmaksi. Katajat voivat edelleen hyvin. Ne ovat valloittaneet metsäpolkumme ja laajat alueet mökin ympäriltä. Mahtavat lepät kasvavat edelleen kallion alla rannassa. Mutta kallio ei ole enää niin huimaavan korkea kuin ennen.
Mökin ovi retkottaa auki. Sisällä on hetekanpuolikas. Ikkunan alla seinässä kiinni oleva pöytä on tuttu. Kolmella jalalla seisova kamiina on tuttu. Seinällä olevat pikkutaulutkin näyttävät tutuilta. Mökin takaa löydän kellarimme; kansi on lahonnut ja hävinnyt. Pikku ulkohuoneemme on hävinnyt.
Avarat maisemat: niityt, pellot, mäet, kalliot, metsä ja tavattoman laaja kaislikko on ennallaan. Joku on kaivanut sen läpi kapean kanavan. Musta uoma on haava maisemassa, joka on kuin lohduttava uni ahdistuneen elämässä. Niin kaunis, niin vaihteleva, niin tuttu, niin turvallinen.


9.
Istun linja-auton etupenkillä ja kädessäni on Aku Ankka. En kuitenkaan lue sitä, sillä minulle tulee vielä huonompi olo, jos katson alaspäin. Isä huutaa minulle linja-auton takakopista ja kehottaa tulemaan sinne. Menen. Siellä on miehiä, jotka polttavat tupakkaa. Takakoppi on täynnä savua. Selitän, että minulle tulee paha olo tupakansavusta ja lähden pois. Kuulen, että miehet nauravat sanoilleni.
Olemme matkalla isän kanssa kahdestaan mökille. On hiihtoloma. En ole koskaan ollut siellä talvella. Minulla on sukset mukana. Matkaa on suunniteltu kauan.  Olemme sopineet isän kanssa jo aikaa sitten kipinävahdeista, sillä mökki on hyvin kylmä, eikä kamiina varaa lämpöä. Olen innoissani, mutta jokin on nyt toisin. Huomaan sen jo, kun Sauvossa menemme ulos linja-autosta. Isä juttelee jonkun toisen miehen kanssa. Yhtäkkiä huomaan, että linja-auto lähtee liikkeelle. Hätäännyn. Isä ei ensin usko minua. Lopulta hänkin ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Juoksemme huitoen auton perään. Onneksi kuljettaja huomaa meidät ja pysäyttää auton. Sen sisällä ovat kaikki matkatavarat.
Isäntä on meitä vastassa reellä. Hurja Ensi-ori on valjastettu sen eteen. Pääsemme onnellisesti perille, vaikka hevonen pelottaa minua edelleen. Isä peittelee minut yöksi kerrossängyn yläpedille siskon sänkyyn, koska siellä on lämpimämpää. Vannotan isää herättämään minut lämmitysvuorooni. Herään vasta aamulla ja olen katkera, kun isä ei olekaan herättänyt minua.
Seijalla ja Siskollakin on hiihtoloma. Hiihtelemme yhdessä. Meillä on mukavaa, ja suksilla pääsemme aika kauaskin. Minulla on isosiskon sukset. Sauvat ovat paksua bambua. Isä on katkaissut omat ikivanhat suksisauvansa ja kiertänyt eristysnauhaa kädensijaksi. Seija ja Sisko ihmettelevät kummallisia sauvojani. Vertaan niitä heidän sauvoihinsa. Heillä on sirot sauvat, joissa on lenkki käsiä varten. Olen ihan hiljaa. Hiihdämme edelleen.
Isä laittaa ruokaa. Hän kuorii perunat kattilaan. Perunoiden joukkoon hän paloittelee lenkkimakkaraa ja sipulia; mausteeksi kokonaisia maustepippureita sekä suolaa ja liemeksi vettä. Perunat hajoavat osittain, ja pidän valtavasti ruoasta. Isä sanoo sitä makkaramuhennokseksi ja kertoo, että sellaista he laittoivat sodassa.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin isä on kuollut. Olemme olleet äidin ja isosiskon kanssa hautaustoimistossa järjestelemässä isän hautajaisia. Tulemme äidin kanssa kahden kotiin; isosisko on lähtenyt omaan kotiinsa tyttärensä luokse. Puhelemme äidin kanssa, mitä ruokaa laittaisimme. Yhtäkkiä mieleeni tulee makkaramuhennos. Laitan sitä, ja kun syömme, syön isän muistoateriaa: yksityistä ja kaikkein tärkeintä ja tiedän, että isä on meidän kanssamme. Seuraavana aamuna lähden taas Kainuuseen, jossa olen töissä. Kainuussa hän tulee asuntooni ja kieltää minua itkemästä: ”Mitä sinä parut! En minä sinulle ole kuollut!” Eikä hän ole.
Mutta Karunan lämpimässä pikkumökissä keskellä valkoista ja kylmää talvea istun vielä isän kanssa pöydän ääressä ja syön makkaramuhennosta. Kaikki on hyvin, mutta kaikki on muuttumassa. Tämän hiihtoloman aikana tajuan, että isäkään ei huomaa kaikkea, ja olisimme myöhästyneet linja-autosta, jos minä en olisi ollut tarkkana. Minä opin myös vertaamaan sitä, mitä minulla on siihen, mitä on toisilla. Minun paratiisiini on luikerrellut käärme. Minusta on tullut iso tyttö.


10.
Karunan kesät jäävät taakse. Tulee uusia kesiä. Tulee uusi mökki. Vuosia ja vuosikymmeniä tulee ja menee. Isä kuolee. Isosisko kuolee. Äidin kanssa en voi enää puhua enkä muistella. On värikkäitä ja haalenneita muistoja ja joitakin valokuvia. Yhdessä kuvassa äiti ja isä istuvat niityllä katajien ympäröiminä. Päivänkakkarat, sinikellot ja mäkitervakot kukkivat. Äidin kädet ovat isän kaulassa. Isän kädet ovat äidin vyötäröllä. He katsovat toisiaan ja hymyilevät iloisesti. En ole koskaan nähnyt äidin ja isän halaavan toisiaan. Tämän kuvan ottamistakaan en muista, mutta luulen, että iloluonteiset kummini ovat yllyttäneet heitä.
Mitä enemmän aikaa kuluu sitä enemmän haluaisin päästä käymään mökillä; käydä edes etäältä katsomassa tienoita. Lopulta, kun 50 vuotta on kulunut, se tulee mahdolliseksi. Luen internetistä kaiken, mitä löydän Karunasta. Jo kauan sitten se on liitetty Sauvoon. Katselen karttoja ja löydän tuttuja paikannimiä.
Myöhäiskesän päivä on kaunis. Lähestyn hitaasti päämäärää, arastellen ja jännittäen. Jokainen tienpätkä on edellistä kapeampi. Retki onnistuu täydellisesti. Löydän sen, mitä en ole ymmärtänyt edes etsineeni. Puhun sen naapurin pellavapäisen Samulin kanssa. Minua naurattaa, kun tajuan olevani harmissani, kun hän ei muista minua niin kuin minä hänet. Näen talon ja sen kaikki rakennukset, jotka ovat ennallaan, ja näen mökin. Seuralaiseni hymyilee vinosti katsellessaan sitä, mutta minulle tämä mökki ja nämä maisemat ovat omalla tavallaan tärkeämmät kuin mikään muu. En vielä tavoita sitä, miksi ne ovat niin tärkeät. Haluaisin käydä katsomassa kaikki tutut paikat, vaikka aikaa ei ole ja minulla on vähän huono omatunto, sillä olemme paikalla omin luvin.
Paluumatkalla puhun kiihkeästi, muistot pulppuavat minusta niin, että hengästyn. Pian kesälomani päättyy ja palaan töihin. Usein elän muistoissani, Karunan kesissä. Mieleeni palaa yhä uusia ja uusia muistoja. Pertin kohtalo on kipeänä mielessäni.
Vähitellen minulle selviää, miksi Karunan mökkikesät ovat niin tärkeitä. Olen ollut kyyninen, kun ihmiset ovat ylistäneet huoletonta lapsuuden ja nuoruuden aikaa. Olen väittänyt, että minulla ei ole koskaan ollut onnellista lapsuutta tai nuoruutta. Missään nimessä en haluaisi elää uudelleen niitä aikoja. Olen väittänyt, että lapsuuteni on ollut huolten ja pelkojen täyttämää.
Ymmärrän, että olen ollut väärässä. Kun kävin uudelleen Karunassa, sain itselleni jotakin korvaamatonta. Muistot antoivat sen minulle. Silloin kauan sitten saatoin pelätä hevosia ja hyppivää koiraa. En tiennyt mitään pelosta, joka syntyy sisältäni. En tiennyt huolesta, jota rakkaiden ihmisten puolesta voi tuntea, koska äiti ja isä olivat kaikkivoipaisia ja selvittivät kaikki ongelmat. Viimeinen hiihtolomareissu antoi aavistuksen tulevasta elämästä, mutta sitä ennen oli ollut se, mitä ilman olin kaikki elämäni vuosikymmenet kuvitellut jääneeni.
Onnellinen lapsuus.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kevät keikkuen

Ai että minä tykkään tästä, kun ihmisen elämää tehdään helpommaksi. Siitä tulee niin turvallinen olo, kun maamme parhaat voimat tekevät kaikkensa meidän hyväksemme. Päivä, usein viikkokin, on pelastettu, kun huomaa norminpurkamisen etenevän kuin kevään tulon: keikkuen, veikistellen, kaarrellen, kierrellen. Aina hyväntahtoisena.
Kudoin seitsemän sukkaa. Syynä oli vala, ei mikään juhlallinen vakuutus. Vannoin julkisesti turkulaisessa fb-ryhmässä kutovani sukat, minäkin, vaikka tiesin moisen olevan vaikeaa. Sukat ovat sinivalkoisia, ja ne päätyvät hyvän kaupunkimme, siis Turun, ei Paraisten, laitosvanhuksille. 
Kutominen sujui kivasti, kun alkuun pääsin ja olin löytänyt netistä hyvän ohjeen. Kudoin ja kudoin ja aloitin jo neljättä paria. Sitten innostuin muusta, mutta siitä joskus tuonnempana.
Tuli aika postittaa sukat Helenalle, idean äidille. Kävin Paraisten postissa ostamassa semmoisen kätevän kuoren, jossa kuusi sukkaa oli helppo postittaa. Seitsemännen jätin itselleni. Kirjoitin kotona vastaanottajan tiedot sekä omani kuoreen ja muistin heittää sukatkin mukaan. Korostan tässä, että tunsin itseni varsin hyväksi ihmiseksi, kun säästin R-kioskin henkilökunnan ja ostajakunnan aikaa hakemalla ensin kuoren ja lähtemällä vasta sen jälkeen varsinaiseen lähetystapahtumaan.
Kioskissa, jonne posti on vastikään muuttanut, oli kaksi jonoa. Liityin lyhyemmän, sen postijonon, jatkoksi. Virkailijoita oli yksi, joka palveli pitempää, tavallista jonoa. Tuumin, että eihän minulla muuta ole kuin aikaa, ja odottelin tyynenä. Rauhallisuutta edesauttoi, että olin juuri ollut kulman takana naapurissa Axon kahvilassa nauttimassa kupin kahvia ja käpyleivoksen. Verensokeri kirkui punaisella, ja pian minäkin valpastuin. Huomasin, että pidemmässä jonossa hoidettiin myös postiasioita. Ääni ehkä hieman väristen mutta selkeästi artikuloiden kysyin, eikö tämä minun jononi ollutkaan postijono. Ei, ei ollut. Oli vain yksi jono. Kohtelias mieshenkilö antoi minun kiilata eteensä siihen toisen jonon ensimmäiseksi. Ojensin pakettini virkailijalle. Sen valmiiksi kotona varustetun. Virkailija kysyi, mikä oli vastaanottajan puhelinnumero. Kerroin, etten tiennyt. Virkailija sanoi, että postitus tulisi minulle kaksi euroa halvemmaksi, jos antaisin numeron. Uskouduin virkailijalle, etten siitä huolimatta tiennyt, mikä oli vastaanottajan puhelinnumero. Tämän kuultuaan henkilö ojensi minulle pakettiosoitekortin ja pyysi täyttämään sen. Hölmistyin. Änkytin, että olin jo kirjoittanut valmiiksi sekä vastaanottajan että omat tietoni. Postivirkailija kertoi, että koska en tiennyt vastaanottajan puhelinnumeroa, postikuoreen asianomaisille paikoilleen kirjoitetut tiedot eivät riittäneet, vaan pakettiosoitekortti oli täytettävä. 
Astuin pois jonosta ja rupesin hieman tärräävin käsin täyttämään korttia. Maksoin kireässä tunnelmassa ja työnnyin ulos kipsasta. Paketin saaminen tähän vaiheeseen oli tullut maksamaan minulle 15 euroa ja kaksi postireissua omalla autolla, kun ei noita julkisia näillä peräkylillä näy.
Jos olisin vienyt paketin autolla perille, se olisi tullut minulle yli puolet halvemmaksi, mitä nyt hiilijalanjälki olisi vähän kasvanut.
Painuin kotiin.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Painonhallintaa ja emännänhallintaa





Tuolloin tällöin kirjoittelen jotakin kissastani Inkeristä, minkä satunnainenkin lukija on saattanut huomata. Kaikkia tosin eivät kissat kiinnosta. Tämä on vapaa maa, niin kuin tavataan sanoa. Voimme vapaasti valita kiinnostuksemme kohteen. Joku kiinnostuu vaikkapa urkumusiikista, mikä minun mielestäni on käsittämätöntä. Juuri äsken nappasin radion kiinni, kun Kare Eskola, joka muuten vaikuttaa sivistyneeltä mieheltä, luukutti täysillä urkuja ohjelmassaan. Minun mielestäni urkumusiikki on hirvittävää, suorastaan pelottavaa melskettä. Melua. Sielutonta sähellystä. Suljen radion ja välttelen urkukirkkoja ja pysyttelen näin suhteellisen tyytyväisenä elämääni. Kissani Inkeri hermostuu säkkipillin äänestä, ja suljen silloin välittömästi radion, vaikka minä kyllä kuuntelisin säkkipilliä ihan mielelläni. Sekin kohtaus Netflixin The Crown-sarjassa, jossa kruunusta luopunut Windsorin herttua soitti yksinään säkkipilliä maanpaossa Ranskassa. Kylmänsorttinen ja muutenkin kalamainen herttuatar oli silloin varmaan kiillottamassa juuveleitaan. Ei tukenut miestään, kun tämä olisi kaivannut lämmintä kättä ja semmoista. Minä en siitä akasta ole koskaan tykännyt. "Nainen ei voi koskaan olla liian rikas eikä liian laiha." No, hän pääsi historian lehdille. Minä en ole päässyt. En ole katkera. Windsorin herttuattaren oppien noudattamattomuus voi tietysti osaltaan selittää tätä unholaan jäämistä. 


                              Inkeri katselee the Crownia.

Tästä solahdankin liukkaasti kissani Inkerin painonhallintaohjelmaan. Joskus kesän korvilla päättelin, että Inkku on liian laiha. Rupesin ostamaan sille vain penturuokaa, joka sisältää paljon rasvaa ja on luullakseni muutenkin kovin maukasta. Inkeri alistui ruokavaliomuutokseen helponlaisesti. Mustin ja Mirrin laaturuoat se jätti yleensä syömättä, Friskies Junior sen sijaan maistui. 


                              Inkerin iltajumppaa

Joitakin viikkoja sitten päättelin, että nyt on aika palata aikuisen kissan ruokaan. Kissa näytti hyvinvoivalta ja pulskistuneeltakin. Päivät kuluivat, ja rupesin ihmettelemään, kun ruokakupit ovat täynnä aina vaan. En niinkään epäillyt mitään taikaa, jolla kissa täyttäisi kuppinsa säästääksen köyhän ja tukevan emäntänsä kukkaroa. Tarkkailin tilannetta ja totta se oli: Inksu boikotoi tarjoamaani ruokaa. Se söi päivittäin muutaman raksun, mutta siihen se sitten jäi. Joskus viime viikolla tai jotain huomasin järkytyksekseni, että rakas kissani Inkeri oli laihtunut entiselleen. Kauhu täytti minut. Olinko näännyttämässä elämäntoveriani nälkään? Näin sen katseessa tyyntä alistumista osaansa. Mitäpä Inkerillä siihen  olisi sanomista, jos sen syvästi rakastama emäntä halusi kiduttaa läheisintä ystäväänsä. 



Sydämeni räytyi katumuksesta. Toissapäivänä kiiruhdin kauppaan ja ostin Inkulle sen lempipenturuokaa. 
Kissa syö jälleen.  
Mäkituvassa kaikki hyvin.



                             Ihmettelen, miten Inkeri pystyy kiinnittämään langan kaapin seinämään.                                                                                                                                                                                                      
                  

torstai 9. helmikuuta 2017

Sanontoja




Aamupäivällä juohduin muistelemaan, Facebookissa tietysti, erästä vanhaa turkulaista tai yleisvarsinaissuomalaista sanontaa. Kuulee sitä vieläkin, ja minäkin sitä käytän. "Totmaar tuli tämmöne pakane, loppusis ny äkki." Tai: "Kylmaar sää siit oles kuullu, et ens viikol ruppe sit fööntuuli ploosama."





Opiskeluaikoina, nuorena ja vireänä suomen kielen opiskelijana, minulle kerrottiin, että tuo "maar" juontaa juurensa kaukaisista katolisista ajoista. Neitsyt Maariaa kunnioitettiin toki vielä kauan uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Nykyään ei taida moni osata Maariaa enää noihin sanontoihin yhdistää, mutta puhekieli säilyttää omansa kuin mannerjää.



Huomasin käyttäneeni tässä Maaria-muotoa Jumalanäidin nimestä. Niin me sanoimme minun lapsuudessani ja nuoruudessani. Maria on kirjallista hapatusta. Turkuun kuuluu ennen itsenäinen pitäjä Maaria ja Maarian kirkkokin täällä on. Hyvässä kaupungissamme on myös Maariankatu. Yhä itsenäisenä jatkaa Kaarina, joka on saanut nimensä suurmarttyyri Katariinan mukaan, mutta nyt eksyn aiheesta. Näistä sanonnoista piti kirjoittaa.



Äitini, perniöläinen alkujaan, saattoi sanoa: "Sen tiättä Jumal ja jumpru Eetla." Perniössä ollaan suomen ja ruotsin rajamailla. Joskus tosi myöhään minulle valkeni, että jumpru saattaa tarkoittaa sanaa jungfru. Eetla-neiti lienee ollut yleensä asioista perillä.
Äiti saattoi sanoa myös heiluvansa kuin paperinen pelman. En ole sitäkään kuullut kenenkään muun suusta. En ennen, kun istuin linja-autossa matkalla Perniön kirkolta Asemalle. Kyytiin tuli rouva, joka horjahti, kun kuljettaja kiihdytti varomattomasti. Silloin rouva sanoi, itselleenkin ehkä: "Heilun ku paperinen pelman." Katsoimme toisiamme merkitsevästi äidin kanssa.




Yleisemmässä käytössä tuntuu olevan myös "kaks kilttii kimmottelee, meijäm poik ja Jumal". Olen kuullut tämän siis toisestakin suusta. Kyseessä oli lääkärin vastaanottotiloissa odottelu. Rouva, joka tämän sanoi, mietti hieman vaikeana, että tästä sanonnasta Jumala voi tykätä pahaa. Kerroin hänelle valtuuksilla, joita minulla ei ole, että en usko Jumalan pahastuvan.




Muistan myös tällaisen, jonka kuulin vasta äidin myöhemmällä iällä, kun Altzheimer alkoi vähentää estoja: "Voi tuhanne helvet ku pul putos." Minua nauratti aina, kun tämän kuulin. Pullan putoaminen ja senpäivänen sadatteleminen eivät olleet oikein suhteessa. Vasta iällä, yli kuusikymppisenä tuli mieleen, että jospa pul ei olekaan pulla vaan pullo. Pullon putoamiseen verrattavaa onnettomuutta tuskin on olemassa.
Nyt minulla on sellainen olo, että näistä olen kirjoittanut ennenkin. Tämmöstä tämä on. Kuvat on sentään otettu tänään. 





Vastarannan puolella on kolmiöistä jäätä. Sileää, kiiltävää, liukasta jäätä. Olispa soma kiitää siellä luistimilla. Kunnes plumpsahtaisi jään läpi. Kovasti on virtaavaa vesi noilla väylillä.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Ruuneperiä




Helmikuu on päässyt hyvään alkuun. Huomenna on Runeberginpäivä. Tässä tilanteessa on katastrofin aineksia. Mäkituvassa ei ole yhden yhtä torttua. Ei ole edes valmistusaineita. Tosin luin jostain, että manteliliköörin voi tortunkostutustarkoituksessa korvata appelsiiniliköörillä. Jos sattuu olemaan leikittelevää tyyppiä. Semmoistahan joukkoa me Inkerin kanssa mielestäni olemme. Inkeri ei tosin välitä tortuista enempää kuin likööreistäkään. Minähän voin liottaa sämpylää appelsiiniliköörissä ja kyynelissä. Kyllä se siitä.

Kovasti on lauha ja sumuinen, tihkuinenkin, päivä. Huomisesta alkaen pitäisi tulla muutos. Pakkanen alkaa paukkua. Lunta on maassa noin sentti. Meidän luontoomme kuulumattomat pikkunilviäiset toivottavasti saavat kyytiä. Kyytiä saavat myös aremmat perennat. Ne tosin kuolivat jo toissa talvena, ettei niidenkään takia tarvitse enää surra. Kyytiä saamme mahdollisesti myös me Inkun kanssa. Akka juoksee puuvajan ja torpan väliä puukoria juoksuttaen. Niin kauan kuin kori on täynnä puita vajasta torppaan tullessa, on kaikki hyvin.Huolestua voi silloin, kun kori on mennen tullen tyhjä. Tulee tietysti siinäkin lämmin. Akalle. Kissalle ei, ja se on vakava asia.


Olen aloittanut jälleen kerran sukankutomisen. Tällä kerralla on kunnia kyseessä. Olen julkisesti vannonut kutovani sukat, joiden tarkoitus on päätyä johonkin vanhainkotiin. Kysymys on fb-ryhmän tempauksessa. Olen ensimmäisen sukan osalta päätynyt jo kriittiseen kohtaan. Kantapäähän. Yritän rohkaista itseäni sillä, että on moni muukin osannut ne lisäykset ja kavennukset sun muut kommervenkit tehdä. Miksi minä olisin se jalon omenapuun ainoa mätä hedelmä? Vaiennan äänet, jotka nyt huutavat otsaluuni takana ties mitä perustetta. Huonoja ovat kaikki.

Lumitilanne

Jaahas. On tästä ryhdistäydyttävä. On saatava makaronilaatikko alulle. Ja vedet pitää kantaa saunaan ja lämmittää kiuas parahultaisen kuumaksi.




Olen  jo jonkin aikaa pitänyt rinnakkain kahta blogia. Nyt lienee aika lopetta moinen kahdella tuolilla istuminen. Olen aanaillut Vuodatuksessa ongelmia. Nyt niitä ainakin on, joten jatkan tästedes pelkästään täällä Bloggerissa.




maanantai 30. tammikuuta 2017

Kuulosta ja sukututkimuksista






Kuulo on ensimmäinen aisti, jonka häipyminen alkaa vaikeuttaa elämää. (Sanon näin siksi, että näköä yleensä korjataan helpommin silmälaseilla kuin kuuloa kuulolaitteilla.) Tämä on sikäli loogista, että kuulo on ensimmäinen aisti, joka alkaa kehittyä sikiönkehityksen aikana. Ymmärrettävää on, että se alkaa myös hävitä varhain. Mielestäni olisi mukavaa, jos kuuloaisti alkaisi kehittyä jossain määrin myöhemmin. Saman pistämättömän logiikan mukaisesti olen aina toivonut, että päivä alkaisi lyhentyä myöhemmin. Sanotaan vaikka kuukauden verran juhannuksen jälkeen. Syksy tulisi näin ollen myöhemmin.




Olen viime aikoina toohottanut kovasti sukututkimuksesta. Oma tutkijanurani tosin ei ole vielä urjennut, mutta urkenee mahdollisesti noin kuukauden kuluttua, jolloin alkaa kurssi. Radiosta on tullut kaksiosainen ohjelma sukututkimuksesta. Tänään kuuntelin kakkososan, jossa käsiteltiin DNA-tutkimusta sukututkimuksen apuna. Sen jälkeen lähdin uimahalliin. Vesijuoksuun! Terve sielu terveessä ruumiissa!




Tapasin hallilla ystäväni, joka on jo sukututkimuksen konkari. Hän on, ehkä pienoiseksi yllätykseksi itselleenkin, löytänyt laajan suvun Sydän-Savosta. Suku laajenee kaiken aikaa.
"Tiedätkö, miksi savolaiset löytävät kaksi kertaa enemmän sukulaisia kuin länsisuomalaiset?" kyselin sisäisesti jo hihkuen, koska tämän herkullisen yksityiskohdan olin oppinut tämänpäiväisestä radio-ohjelmasta ja paloin halusta päästä käyttämään sitä.
Ystävä vastasi, mutta enhän minä muista mitä, koska väärinhän se tietenkin meni. Ystävä jatkoi jotain, mutta minä keskeytin hänen puheensa voitonriemuisena, kun en kuitenkaan kuullut, mitä hän mutisi. Käytin huonokuuloisen kovaksi sanottua ääntä, jota terästi vielä opettajamenneisyys, ja kivastihan uimahallin pukuhuoneessa vastaukseni kajahtikin: "Eiku sisäsiittoisuus!"
Vasta vähitellen tajusin ystäväni hienovaraisista vihjeistä, että heiluttelin raajojani villisti riisuutuessani ja kohkatessani ja tukin tehokkaasti tien uimarilta, jonka pukukaappi sattui valitettavasti olemaan omani vieressä. Naapuri keräsi vaivihkaa vaatteensa ja muut tavaransa sekä häipyi muualle. Hyvä niin, sillä puhjettuamme ensin hysteeriseen hihitykseen aloitimme kinan siitä, kumman tausta se sisäsiittoinen vasta onkin. 
Vesijuoksu sujui hyvin. Ensin tosin juoksu tuntui sujuvan turhankin kevyesti, mutta samassa huomasimme, että olimme unohtaneet juoksuvyöt. Korjasimme tilanteen.
Samanaikaisesti altaan toisessa puoliskossa oli menossa vesijumppa. Norja esijumppaaja hyppi, hihkui, kannusti, musiikki pauhasi, ja meno oli melkoinen. Sanoin kaverilleni käyttäen sujuvaa Perniön murretta:"Toi em o jemt hul." Ystäväni totesi, että esijumppari oli innostava. Kysyin, näyttivätkö jumppaajat altaassa innostuneilta. Eivät kyllä näyttäneet.

Katsotaan, mitä muuta mukavaa sukututkimus tuo tullessaan, kunhan se pääsee käyntiin. Alku oli jo lupaava.