LÄHTÖ

 

 

 

                               

                              Tallkullassa Inkerillä on kaikki langat tassuissaan.

 

 

28.9.2019 

 

 Olen ollut neljä viikkoa Lammin Panagiassa. Enää ovat lähtöitkut itkemättä ja tavarat pakkaamatta. Kissani Inkeri on ollut eilisestä lähtien välillä pitelemätön; se aavistaa selvästi, että jotakin outoa on tulossa. Yritän pyyhkiä pois mielestäni sen hetken, jolloin vedän nahkahansikkaat käsiini, tartun Inkkua kainaloiden alta ja alkaa kilpailu: saanko kissan ennen koppaan kuin se kiemurtelee itsensä irti otteestani.
    Kulunut viikko on ollut hiljainen. Ikonimaalarit lähtivät, ja Hannukin lähti pyhiinvaeltajien kanssa Athokselle. Tiedän, että tekemistä olisi vaikka kuinka, mutta olen pari viime päivää vain hortoillut siellä täällä. Ensi viikolla alkaa taas tapahtua lämpölaitoksella, olisi niin sanotusti suita ruokittavina, mutta silloin olemme jo muualla.
    Olen tavannut monia ihmisiä näiden viikkojen aikana, kurssilaisia ja talkoolaisia. Olen oppinut, että on olemassa erikoinen ihmislaji, vapaaehtoistyön tekijät, jotka antavat aikansa ja voimansa usein hyvin raskaan työn tekemiseen ihan vain auttaakseen. Ilmaiseksi. Tämä talkoolaisten tekemä työ on korvaamatonta. Senkin olen oppinut. Panagia on ortodoksinen yhteisö, mutta talkoolaisten enemmistö taitaa olla luterilaista. 

 

 

     2.10.2020 Paraisilla

 

    Palasin tänne vanhaan blogiini melkein vuoden tauon jälkeen. Löysin yllä olevan tekstin luonnoksista. Kirjoitus on jäänyt kesken. Muistan kyllä tilanteen, josta olen kirjoittanut.

    Inkerihän lukee minua kuin avointa kirjaa. Ei kissakaan voi olla niin tyhmä, ettei tajua, mistä on kysymys, kun sen ihminen pakkaa kasseja, juoksee ovissa edestakaisin, imuroi, tiskaa ja tarttuu kuljetuskoppaan.

    Asuin Panagiassa rivitalokolmiossa, jossa oli mahdollisuus juosta ympyrää eteisestä olohuoneeseen, olohuoneesta keittiöön, keittiöstä eteiseen ja niin edelleen. Ja mehän juoksimme. Kun kissa juoksikin makuuhuoneeseen, se asettui vuoteen alle niin, että pystyi puolustautumaan hyökkääjää vastaan oikein hyvin. Häpeillen ja punastellen joudun kertomaan, että turvauduin alhaiseen temppuun. Harjalla hätistelin rakasta elikkoani sängyn alta ja taas mentiin ympyrää. Lopulta tapahtui jotain odottamatonta. Inkeri alistui. Se kyyristyi paikalleen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sain kissan koppaan, vyötin kopan etuistuimelle turvavyöllä ja käynnistin auton.

    Ajoin Filokalian eteen, Anna avasi oven Filokalian keittiöön ja ajauduin istumaan kahvipöytään. Minun oli pitänyt vain luovuttaa avain, mutta oli tarve hengähtää. Kissa oli turvallisesti kopassa autossa; turvassa, mutta ehkäpä äärimmilleen stressaantuneena. Minäkin olin stressaantunut. Juttelimme, pöydässä oli myös paikalle piipahtanut ystävä. Lopulta nousin, hyvästelin Annan, Eufemian ja Aleksioksen. Oli aika lähteä.

    Ajoin yhtä soittoa Lammilta Paraisille. Inkeri oli ollut sisäkissana Lammilla, joten päästin sen pois kopasta terassilla. Yllättäen sillä ei ollutkaan minkäänlaista halua olla ulkona. Seuraavan viikon se oli sisäkissa täälläkin. Tajusin, miten rankkaa paikanvaihto on kissalle. Monta kertaa kuluneen vuoden aikana olisin halunnut lähteä Lammille joksikin aikaa, mutta enpä ole lähtenyt, kun olen ajatellut tarkemmin. Olen siellä käynyt, mutta pisimmillän kahden yön reissulla; Inkulla on ollut täällä hoitajia.

(Sitten loppukaneetti. Huomasin, että en osaa enää liittää kuvia ja kirjoittaminenkin on jäissä. Pitänee opetella uudelleen. Julkaisen jutun kuitenkin. Ehkä kuviakin sitten joskus. Yhden kuvan sain, eilisillalta.)