Powered By Blogger

torstai 2. toukokuuta 2019

INKERIN VAPPUSEIKKAILUT

    





Kello on viittä vaille 11 aamupäivällä. Kissa nukkuu peräkamarissa. Verhot ovat kiinni, ettei valo häiritsisi kissan kallista unta. Kun kävin huoneessa, kissa nosti päätään, availi raukeasti silmiään ja massutteli vähän suutaan. Häivyin nopeasti paikalta.
    Elämämme on rauhoittunut aika lailla, kun sain punkinestoliemen valutettua kissan niskaan. Ei ole ilmennyt uusia kiinnittyneitä punkkeja kummallakaan, ei Hänen Korkeudellaan eikä minulla. Harjaaminen illalla saattaa toki ilmituoda joitakin turkilla tallustelevia monijalkaisia.
    Eilisiltana Inkeri halusi vielä pimeällä käydä nuuskuttelemassa raitista ilmaa; oli satanutkin aavistuksen verran. Inkku tuli ajoissa sisään ja hyppäsi ikkunalaudalta suoraan sänkyyn. Luin Thomas Mannin Tohtori Faustusta. Ilmoitan tämän siksi, että kirja on ollut hyllyssäni 35 vuotta, ja nyt katsoin hetken tulleen. Teksti monipolvisine ja ehkä monimerkityksisine virkkeineen oli alkanut imeä, mutta tervehdin tietenkin riemulla kissan kotiinpaluuta, kunnes huomasin, että Inkku oli ehtinyt kuraisilla jaloillaan tassuttelemaan lakanan yhdeksi mutasotkuksi. Moitin sitä muutamin hellin sanoin ja tartuin harjaan. Ei yhtään punkkia.
    Eilisen päivän Inkku nukkui. Uni maistui, syystäkin.
    Vappuaattoehtoona Inkeri halusi ulos joskus puoli yhdentoista maissa. Jossain kummassa mielenhäiriössä päästin sen. Aloin olla hirmuisen väsynyt, mutta kattia en saanut sisälle. Puoli yhden aikaan luovutin. Avasin ikkunan ja sammutin valot. Oli aika kylmä yö.
    Rakas kissani saapui, niin kuin olin odottanutkin, melko nopeasti. Se asettui vatsalleni. Oli ehkä ruvennut viluttamaan. Odotin, että elikko olisi siirtynyt pois. Sitä ei tapahtunut. Lopulta liikahdin aavistuksen verran. Kissa siirtyi pois, mutta toimi ihan omalla tavallaan. Se syöksyi ulos, ennen kuin ehdin kömpiä ylös vuoteeni syövereistä sulkemaan ikkunan.
    Aloitimme uudelleen alusta. Kului ehkä puoli tuntia. Kissa tuli sisään, asettui vatsalleni ja siinä samassa, kun ajattelin hetken olevan kypsä, se loikkasi salamana ulos.
    Ja uudelleen alusta. Samat kiemurat.
    Laskelmoin, että kyllä se vielä sisään jää, kun alkaa uni painaa pikku simmua. Niin tapahtuikin. Suljin ikkunan. Kello oli kolme. Samalla minulla ilmeni vatsanpuruja, niin kuin Anni Swanin kirjoissa asia ilmaistaan, pelkästä väsymyksestä varmaan. Nyt minä loikkasin vuorostani ulos, en tosin ikkunasta. Inkku siirtyi loukkaantuneena kamariin nukkumaan, kun akka juoksi edestakaisin vaalenevassa kevätyössä.
    Arvaan, että joku jo miettii, miksen antanut kissan olla ulkona, kääntänyt kylkeä ja nukkunut makeasti. Se ei vain käy niin. En pysty nukkumaan, ellei elikko ole sisällä. Nyt nukuin sentään neljän jälkeen.