Olin ottanut askeleen ja pysähtynyt. Seisoin keittiössä, enkä tiennyt, mitä olin tekemässä. Sitten muistin: kahvia! Otin kaapista murukahvipussin, pöydältä lusikan ja annostelin huolellisesti aineen kuppiin, johon olin juuri kaatanut kuumaa vettä. Suvun kauhuksi juon yksikseni vuodesta toiseen murukahvia. Suosittelen sitä muillekin, mutta Suku ei vakuutu. Ninpä ostin perjantaina K-Supermarket Katariinan loistavan tarjouksen innoittamana 3 pakettia Kulta-Katriinaa (yhden tavallisen ja kaksi tummapaahtoista) noin 9 eurolla. Joululahjoiksi. Vieraskahviksi. Toisaalta melkein kaikki vieraani juovat murukahvia. Suku siis ei. Sukukahviksi.
Rakas kissani Inkeri ilmineerautui (vähän muokattu pernjänkielinen sana) keittiöön ja naukaisi vaativasti. Olen lepsuudessani ruvennut antamaan sille silloin tällöin saunapalvikinkkua. Puhelin siinä kissalle, että katsotaanpa tätä vanhempaa kinkkua ja ohoh, viimeinen käyttöpäivä 16.12. Taitaa olla jo vähän väkevän makuista. VÄKEVÄN makuista! Vuosikymmeniin en ole muistanut enkä varmaan koskaan käyttänyt sanaa tässä merkityksessä. Jostain se nyt vaan tuli mieleen, ajalta ennen jääkaappia. Äitini eufemismi. Mikään ruoka ei koskaan maistunut pahalta edes vanhentuneena ja hapantuneena, vaan tällainen korrastunut (!) tuote maistui väkevältä.
En lähettänyt ainoatakaan joulukorttia. En päättänyt, etten lähetä. Lykkäsin sitä vain päivästä toiseen, kunnes oli liian myöhästä. Kiitos kaikista saamistani korteista. Puolustuksekseni kerron, että olen kyllä ajatellut kaikkia niitä, joille olisin kortin lähettänyt. Ajatellut ja lämmöllä muistanut.
Perjantaina tänne tuli tonttu Tarmokas. Hän organisoi ja toteutti joulusiivouksen tuossa tuokiossa. Kun tonttu Sanavalmis tuli hakemaan Tarmokasta eilen pos, hän totesi, että täällähän näyttää ihan ihmismäiselta. Joulu voi siis tulla! Kiitos, rrrakas tonttu Tarmokas!
Nyt eletään sunnuntain eli aatonaaton puoltapäivää. Kinkku ja joulukala odottavat vielä K-Supermarket Reimarissa. Tai: toivon että odottavat. Mikäli ne ovat jo muuttaneet kaikki uusiin koteihin, meidät Inkerin kanssa ottaa ohraleipä. Toivotaan parasta. Onhan tässä vielä aikaa.
Oikein leppoisaa joulua kaikille ystävillemme. Otetaan rennosti, muistetaan toisiamme, niin lähellä kuin kaukomailla olevia, niin eläviä kuin tuonilmaisiin lähteneitä rakkaitamme. Syödään mitä satumme saamaan. Mennään saunaan, jos se saadaan lämpimäksi pakkasessa.
Talvipäivänseisaus on jo takana. Nyt eteenpäin, kohti valoa!
Vakavia aikoja eletään. Britit (joita ennen sanottiin englantilaisiksi) eivät tiedä, mitä tekisivät Brexitinsä kanssa. Minä voisin kyllä kertoa sen heille, mikäli joku keksisi kysyä. Ei engelsmanneilla ole koskaan, ei ainakaan hyvin pitkään aikaan, sanoisinko 500 vuoteen, ollut mitään intoa kuulua Eurooppaan, toisin sanoen mannermaahan. Siellä ovat touhunneet saarellaan, solmineet jonkun loistava yhteisymmärrys -sopimuksen, jos on ollut tarpeen, ja käyneet tarvittaessa voittamassa kulloinkin käynnissä olevan sodan. Tällaista sotkua ei olisi syntynyt Churchillin aikaan. Silloin ei liitytty EU:hun, jota ammoin kutsuttiin EEC:ksi.
Mäkituvassa on myös asiat sekaisin, vaikka en suin surminkaan halua verrata Englantia Mäkitupaan. Sehän olisi kuin vertaisi kuningatar Elisabetia....no, johonkin suomalaiseen naisihmiseen. Olen useamman viikon, säiden suosimana, lykännyt erästä syystyötä, hieman raskasta, mutta välttämätöntä. Eilen, tutkittuani huolellisesti sääennusteita, päätin, että tämä päivä, tiistai 11. joulukuuta, on oleva se päivä. Oloni oli jo etukäteen huojentunut, mutta mehän tiedämme, että ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Puolen yön maissa nimittäin tajusin, että vesi on lopussa. Seurasi puolihysteeristä juoksentelua vesipänikältä toiselle, mutta ei totuus miksikään muuttunut. Ainoa juotava vesi oli Inkun vesikupissa ja vedenkeittimessä.
Meni kolmeen, ennen kuin sain unta. Tämän päivän olen haahuillut aamutakissa tietämättä, mitä tehdä. Olen juonut murukahvia ja syönyt näkkileipää (ruokakin alkaa olla lopussa), huokaillut, roikkunut facessa, huokaillut, lukenut, että Samuli Edelman esiintyy Valamossa, huokaillut, tutkinut sukua. Ja huokaillut.
Missä ongelma? kysyy normaali ihminen. Painu kauppaan, osta vettä ja näkkileipää, vaihda vaatteet ja tyhjennä lopultakin se penteleen huusi, peseydy, vaihda vaatteet, juo vettä, syö näkkileipää ja tee sen jälkeen mitä haluat.
Mutta kun minä en ole normaali ihminen. Jos ennakkosuunnitelmat menevät pieleen, minä en osaa tehdä mitään. Netissä roikkumista, facea, blogin kirjoittamista ja sukututkimusta ei lasketa. Olen joskus ihmetellyt, ihan tosissani, minkähän diagnoosin olisin saanut, jos sata vuotta sitten semmoisia olisi tullut mieleen antaa kansakoululaisille. Tai oppikoululaisille.
Olen päättänyt, että minulla on Höpsberg. Siihen kuuluu edelläkuvatunlaisia piirteitä, ihmisten karttelua, eläinten arvostamista (lukuun ottamatta Inkun viholliskissoja ja kettuja ja käärmeitä ja huuhkajia ja supikoiria ja irrallaan olevia koiria ja niiden isäntiä). Muun muassa. Luonnonsuojelu on erittäin tärkeää, mutta kun silmä välttää, Höpsberg-ihminen kantaa muovia kotiinsa selkä vääränä. Tässä aluksi. Diagnoosi täsmentyy tulevaisuudessa.
Höpsberg-ihminen ei tee mitään, ennen kuin on selkä seinää vasten. Nyt on. Oireileva päänsärky ilmoittaa, että olisi syytä juoda. Kissa on kääntänyt selkänsä. Pitänee tästä ruveta...
