Meidän ulkovalot ovat toimineet liiketunnistimella ja hämäräkytkimellä tai jotain sellaista. Viime keväänä systeemi petti. Kesällä ei ollut niin väliä, mutta kun syksy saa, saa myös pimeys aina vaan aiemmin ja aiemmin. Tokmannilta saa halvalla led-valonheittimiä. Arvelin, että sähkärin paikalletulo voipi maksaa enemmän kuin pari lediä, ja nyt meillä on ledi - ei jedi - sekä täällä ylämökin kulmalla että alamökin kulmalla. Ja tiedättekös! Ne valonheittimet ovat todella valonheittimiä. Sellaiset voisi kuvitella vaikkapa vankileiri Golditzin vartiotorneihin. Jotka nykyään toivottavasti ovat kaatuneet.
Inkku herättää systeemin toimimaan kevyesti. Eilisiltana aloin seurata valojen leimahtelua. Takakamariin alamökin valo näkyy selvästi. En saanut unta, ja seurasin tätä valoleikkiä ihmetellen, mitä porukkaa tontilla mahtaa kulkea.
Ohoh, kun lipsahti väriä liikaa.
Aamulla Inkku olisi halunnut ulos viideltä, mutta en päästänyt, koska sillä ei minun ymmärtääkseni ole mitään tekemistä sysipimeässä yössä. Kuudelta hellyin ja menin itsekin ulos. Ylälamppu paloi, mutta siinä valokiilassa istui Inkku. Mutta kas kummaa: myös alalamppu paloi. Yritin kuikuilla, näkyisikö ketään kaksi- tai nelijalkaista. Sitten se valo sammui, mutta muutaman hetken kuluttua välähti uudelleen palamaan. Outoa tunnelmaa säesti voimallisena taustamusiikkina ukkonen, joka riehui jossain eteläisellä merellä. Kahdeksan maissa ukkonen tuli ihan kohdalle, mutta ei siitä sen enempää.
Äsken kävin keittiössä ja vilkaisin ikkunasta ulos. Pikkuinen peurapukki makoili ikkunan alla omenapuun katveessa. Hämmästyin aika lailla. Ensinnäkin: en ole koskaan nähnyt rentoutuvaa peuraa ja toiseksi: miten ihmeessä peura rentoili keittiön ikkunan alla, kun sen kotimetsä on ihan toisella puolella tupaa?
Suuri sääli täytti sydämeni. Ilmeisesti asentamamme valot ovat nyt säkähdyttäneet pikku peuraliinin, eikä se uskalla kulkea entisiä polkujaan. Ennen vanhaan Loimaalla asuessani uhosin, että ainoa hyvä peura on kuollut peura, siellä kun niitä liikkuu laumoittain tiellä. Mutta nyt todella liikutus valtasi lampaansydämeni (lainaus Waltarilta). Hiirenhiljaa otin kuvia pesemättömien akkunoiden läpi ja päästin Inkun ulos toiselta puolelta mäkitupaa, ettemme olisi häirinneet peuran lepoa. Enkä siis suinkaan rynnännyt ulos kattilankansia kalistellen ja huutaa huikaten karkoittaakseni kirotun peuran salaattimailtani.
Mutta mitä minä teen noille valoille? (Peura lepäilee paikoillaan edelleen, enkä minä uskalla panna edes perunakattilaa hellalle, etten häiritsisi sen päivälepoa.)
"Osaatko sinä ihan tosissaan lentää?" kysyin eilisiltana tai oikeastaan melkein yöllä harjatessani kissaani Inkeriä. Inkku tuli sisälle puoli kahdeltatoista. Harjaan sitä joka ilta vartin-parikymmentä minuuttia, riippuen vähän saaliin suuruudesta. Saalishan koostuu niistä inhottavuuksista, joita Suomen luonnossa nykyään liikkuu liiankin kanssa. Taidanpa palata vanhaan, ikivanhaan, tapaan olla mainitsematta otuksen oikeaa nimeä. Tiedättehän, ei puhuta karhusta, vaan mesikämmenestä tai metsän kultaisesta omenasta. Jos mainitsee oikean nimen, tosinimen kuten ehkä Ursula Le Guin olisi sanonut, otus voi tulkita sen kutsuksi, miltä kaikki hyvä meitä varjelkoon.
Mutta miksi nimittäisin noita iljettävyyksiä? Ei kai ainakaan millään ikävällä nimellä. Entä jos ne pienet penteleet jollain joukkoaivoillaan sittenkin ymmärtäisivät, että niistä tässä on kysymys, vaikka miten kierrellään tai kaarrellaan? On se Metsän kultainen omenakin aika kaukana kahdelle jalalle nousseestä hirmuisen suuresta turjakkeesta, jonka korvapuustista tai puraisusta lähtee henki ihmiseltä tai mökkiläisen ainoalta lehmältä. Toisaalta karhua saatettiin pitää myös jumalana, mutta eipä mennä nyt teologiaan.
Pikkumustikka? Kultakilpi? Tahmatassu? Eivätpä taida nämä nimiehdotukset saada massojen spontaaneja suosionosoituksia seisaalleen nousten.
Eilen ei löytynyt Kultakilpiä Inkun turkista yhtään ainoaa. Lienevät paenneet sadetta omiin kotikoloihinsa, oman perheen pariin. - Inkulla saattaa olla joskus muutakin kuin Pikkumustikoita turkissaan. En puhu nyt mitään lintukirpuista. Toissaehtoona sillä oli otsa hämähäkinseiteissä ja koivunsiemenissä. Missähän oli silloinkin luuhattu!
Mutta miksi kyselin Inkeriltä sen lentotaidosta? Tässä kohtaa joudun käymään tiettyä jaakopinpainia itseni kanssa. Onko minun oikein juoruta Mäkituvan katon alla paljastuvista hämärähommista?
Tällä harjattiin jo Tupu-koiraa 60 vuotta sitten.
No. Olenhan sitoutunut rehellisyyteen kuvatessani yhdyselämäämme. Inkku oli saanut saaliiksi aivan uuden lajin edustajan. Siis saaliseläinten joukossa. Inkku oli itsekin ymmällään. Se istui otuksen vieressä ja vain katseli sitä. Hiiri, jolla on siivet ja joka ei ole lintu. Outoa.
Jatkoin harjaamista. Ja kyselemistä.
"Olenko epäonnistunut kasvatuksessasi? Olisiko minun pitänyt antaa sinun olla sisäkissa? Olisitko ollut onnellisempi sisäkissana? Olisiko parempi, jos et joutuisi luonnon armoille etkä varsinkaan niiden kahden pahan kissan, jotka ovat sinua suurempia? Haluaisitko, että hankkisin sinulle uuden kissaongen?"
Inkku ei vastannut mitään. Se vain loikkasi sängyltä, ja ryhtyi lipittämään sulokkaasti turkkilaista jugurttia lautaselta.
Hampaat piilossa.
- Ja nyt se kamera pois!
