lauantai 15. heinäkuuta 2017

Sydänkesää







Kissani Inkku on muuttanut käyttäytymistään. Niin olen minäkin enkä tiedä, liittyvätkö nämä asiat jotenkin yhteen. Minähän en ole maaliskuun 8:nnesta päivästä tehnyt mitään muuta kuin tutkinut sukua. Tämä pitää ottaa lähes kirjaimellisesti. Osa kasvimaasta on kesannolla, koska en ikinä ehtinyt maata muokata enkä sinne mitään heitellä. Osan siemenistä kylvin lähes kahta kuukautta myöhemmin kuin olisi pitänyt. Perunoita maassa on. Kertaakaan en ole kastellut, en kitkenyt, en harventanut, en lannoittanut. Maailman ehkä toiseksi tärkein asia, kasvimaa, ei ole kiinnostanut. 

Mutta Inkustahan minun piti kertoa. Itsekkyyttä. Kivampaa on kertoa itsestään kuin kelpo kissastaan.



Pääsiäismaanantaina naapuri muutti pois. Toinen niistä kissoista, joiden reviiriin tämä tontti on kuulunut, hävisi. Inkun persoonallisuus muuttui. Olen kuuluttanut kaikkiin ilmansuuntiin, kuinka hyvin meillä menee: käsityksemme vuorokaudenajoistakin olivat yhtäläiset. Niin olivatkin. Eivät ole enää.

Lintujen sointuvat säveleet herättivät Inkun aamu aamulta aiemmin. Lopulta se paineli luontoon ikkunasta jo neljältä. Tuli sitten takaisin jos tuli. Ikkuna jäi auki. Seuraavaksi se jäi tulematta iltakymmeneltä, viimeistään, sisään. Kolmanneksi se livahti vinttiin päiväunille. Tapasimme korkeintaan ohimennen. Ja sehän oli ja on kamalaa. Kesän edetessä aamuherätykset ovat myöhentyneet. Mutta kotiintulot ovat venyneet jopa aamuneljään. Enkä minä tietenkään nuku, ennen kuin kissa on turvallisesti sisällä. Hymynsä milloin paremmin milloin huonommin kätkevät ystäväni ovat mutisseet jotakin Inkun tulosta teini-ikään ja hävinneet nurkan taakse naureskelemaan.



Tämän jutun syntyyn vaikutti kaksi asiaa: Ensinnäkin ystäväni Tarja kertoi kohdanneensa kotinurkillaan ilveksen. Toiseksi tämä aamu, aamupäivä, on ollut kummallinen. En keksinyt mitään, mitä tehdä sukututkimuksen hyväksi. (Eilinen päivä oli mainio. Löysin kolme elävää ihmistä, jotka ovat seitsemänsiä serkkujani ja yhden kuudennen serkun tyttären, myös elävän. Mikä parasta, ensiksi mainitut ovat Perniöstä ja toiseksi mainittu Kalannista lähtöisin. Viikko sitten löysin toisen polven viidennen serkun, josta on muissakin lähteissä mainintoja kuin kirkonkirjoissa. Hän on jääkärivääpeli Johan Konstantin Kristian Sundström Kiskosta, vuodesta 1935 Salmensilta.) Aikaa siis oli, joten kirjoittaakin voi.



Tarjan ilveshavainto liittyy siihen, että Inkku on selvästi pelästynyt jotakin. Viime päivinä se on ollut tavattoman säikky, sävähtää heikoimmastakin kahahduksesta. Toivottavasti ei sentään ilves ole täällä tassutellut, muitakin yön kulkijoita on ihan tarpeeksi. Olen saanut kissan sisään jo puolen yön maissa, mutta kun olen sammuttanut valon, Inkulle on jäänyt vielä energiaa. Se hyppelee edestakaisin ruokakupille ja sänkyyn; vesikupille ja sänkyyn ja uudelleen alusta. Joka kerta se kulkee minun ylitseni. Seuraavassa vaiheessa se kävelee minua edestakaisin pitkin ja poikin, tassuttelee ja pyörii. Viime yönä se jä nukkumaan jaloilleni. Nukuttiin sitten kymmeneen, mutta edelleen Inkku viipyilee terassilla. 

Että semmoista.


Kaikki on kukkinut tänä kesänä vallan mahottomasti. Sen olen ehtinyt huomata.

3 kommenttia:

  1. Kiva kuulla Inkun... ja sunkin ;) kuulumisia pitkästä aikaa.

    Terveisin: toinen kissa ja kissan yöllisistä retkistä huolestunut akka

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Seija. Löysin kaiken lisäksi viime yönä Inkun alahuulesta punkin. Miten senkin pois saa. Ei ole vielä onnistunut.

    VastaaPoista
  3. No, voi harmi! Punkkipihdit olisi nyt poikaa. Tarvetta on ollut täälläkin.

    VastaaPoista