lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kevät keikkuen

Ai että minä tykkään tästä, kun ihmisen elämää tehdään helpommaksi. Siitä tulee niin turvallinen olo, kun maamme parhaat voimat tekevät kaikkensa meidän hyväksemme. Päivä, usein viikkokin, on pelastettu, kun huomaa norminpurkamisen etenevän kuin kevään tulon: keikkuen, veikistellen, kaarrellen, kierrellen. Aina hyväntahtoisena.
Kudoin seitsemän sukkaa. Syynä oli vala, ei mikään juhlallinen vakuutus. Vannoin julkisesti turkulaisessa fb-ryhmässä kutovani sukat, minäkin, vaikka tiesin moisen olevan vaikeaa. Sukat ovat sinivalkoisia, ja ne päätyvät hyvän kaupunkimme, siis Turun, ei Paraisten, laitosvanhuksille. 
Kutominen sujui kivasti, kun alkuun pääsin ja olin löytänyt netistä hyvän ohjeen. Kudoin ja kudoin ja aloitin jo neljättä paria. Sitten innostuin muusta, mutta siitä joskus tuonnempana.
Tuli aika postittaa sukat Helenalle, idean äidille. Kävin Paraisten postissa ostamassa semmoisen kätevän kuoren, jossa kuusi sukkaa oli helppo postittaa. Seitsemännen jätin itselleni. Kirjoitin kotona vastaanottajan tiedot sekä omani kuoreen ja muistin heittää sukatkin mukaan. Korostan tässä, että tunsin itseni varsin hyväksi ihmiseksi, kun säästin R-kioskin henkilökunnan ja ostajakunnan aikaa hakemalla ensin kuoren ja lähtemällä vasta sen jälkeen varsinaiseen lähetystapahtumaan.
Kioskissa, jonne posti on vastikään muuttanut, oli kaksi jonoa. Liityin lyhyemmän, sen postijonon, jatkoksi. Virkailijoita oli yksi, joka palveli pitempää, tavallista jonoa. Tuumin, että eihän minulla muuta ole kuin aikaa, ja odottelin tyynenä. Rauhallisuutta edesauttoi, että olin juuri ollut kulman takana naapurissa Axon kahvilassa nauttimassa kupin kahvia ja käpyleivoksen. Verensokeri kirkui punaisella, ja pian minäkin valpastuin. Huomasin, että pidemmässä jonossa hoidettiin myös postiasioita. Ääni ehkä hieman väristen mutta selkeästi artikuloiden kysyin, eikö tämä minun jononi ollutkaan postijono. Ei, ei ollut. Oli vain yksi jono. Kohtelias mieshenkilö antoi minun kiilata eteensä siihen toisen jonon ensimmäiseksi. Ojensin pakettini virkailijalle. Sen valmiiksi kotona varustetun. Virkailija kysyi, mikä oli vastaanottajan puhelinnumero. Kerroin, etten tiennyt. Virkailija sanoi, että postitus tulisi minulle kaksi euroa halvemmaksi, jos antaisin numeron. Uskouduin virkailijalle, etten siitä huolimatta tiennyt, mikä oli vastaanottajan puhelinnumero. Tämän kuultuaan henkilö ojensi minulle pakettiosoitekortin ja pyysi täyttämään sen. Hölmistyin. Änkytin, että olin jo kirjoittanut valmiiksi sekä vastaanottajan että omat tietoni. Postivirkailija kertoi, että koska en tiennyt vastaanottajan puhelinnumeroa, postikuoreen asianomaisille paikoilleen kirjoitetut tiedot eivät riittäneet, vaan pakettiosoitekortti oli täytettävä. 
Astuin pois jonosta ja rupesin hieman tärräävin käsin täyttämään korttia. Maksoin kireässä tunnelmassa ja työnnyin ulos kipsasta. Paketin saaminen tähän vaiheeseen oli tullut maksamaan minulle 15 euroa ja kaksi postireissua omalla autolla, kun ei noita julkisia näillä peräkylillä näy.
Jos olisin vienyt paketin autolla perille, se olisi tullut minulle yli puolet halvemmaksi, mitä nyt hiilijalanjälki olisi vähän kasvanut.
Painuin kotiin.