maanantai 30. tammikuuta 2017

Kuulosta ja sukututkimuksista






Kuulo on ensimmäinen aisti, jonka häipyminen alkaa vaikeuttaa elämää. (Sanon näin siksi, että näköä yleensä korjataan helpommin silmälaseilla kuin kuuloa kuulolaitteilla.) Tämä on sikäli loogista, että kuulo on ensimmäinen aisti, joka alkaa kehittyä sikiönkehityksen aikana. Ymmärrettävää on, että se alkaa myös hävitä varhain. Mielestäni olisi mukavaa, jos kuuloaisti alkaisi kehittyä jossain määrin myöhemmin. Saman pistämättömän logiikan mukaisesti olen aina toivonut, että päivä alkaisi lyhentyä myöhemmin. Sanotaan vaikka kuukauden verran juhannuksen jälkeen. Syksy tulisi näin ollen myöhemmin.




Olen viime aikoina toohottanut kovasti sukututkimuksesta. Oma tutkijanurani tosin ei ole vielä urjennut, mutta urkenee mahdollisesti noin kuukauden kuluttua, jolloin alkaa kurssi. Radiosta on tullut kaksiosainen ohjelma sukututkimuksesta. Tänään kuuntelin kakkososan, jossa käsiteltiin DNA-tutkimusta sukututkimuksen apuna. Sen jälkeen lähdin uimahalliin. Vesijuoksuun! Terve sielu terveessä ruumiissa!




Tapasin hallilla ystäväni, joka on jo sukututkimuksen konkari. Hän on, ehkä pienoiseksi yllätykseksi itselleenkin, löytänyt laajan suvun Sydän-Savosta. Suku laajenee kaiken aikaa.
"Tiedätkö, miksi savolaiset löytävät kaksi kertaa enemmän sukulaisia kuin länsisuomalaiset?" kyselin sisäisesti jo hihkuen, koska tämän herkullisen yksityiskohdan olin oppinut tämänpäiväisestä radio-ohjelmasta ja paloin halusta päästä käyttämään sitä.
Ystävä vastasi, mutta enhän minä muista mitä, koska väärinhän se tietenkin meni. Ystävä jatkoi jotain, mutta minä keskeytin hänen puheensa voitonriemuisena, kun en kuitenkaan kuullut, mitä hän mutisi. Käytin huonokuuloisen kovaksi sanottua ääntä, jota terästi vielä opettajamenneisyys, ja kivastihan uimahallin pukuhuoneessa vastaukseni kajahtikin: "Eiku sisäsiittoisuus!"
Vasta vähitellen tajusin ystäväni hienovaraisista vihjeistä, että heiluttelin raajojani villisti riisuutuessani ja kohkatessani ja tukin tehokkaasti tien uimarilta, jonka pukukaappi sattui valitettavasti olemaan omani vieressä. Naapuri keräsi vaivihkaa vaatteensa ja muut tavaransa sekä häipyi muualle. Hyvä niin, sillä puhjettuamme ensin hysteeriseen hihitykseen aloitimme kinan siitä, kumman tausta se sisäsiittoinen vasta onkin. 
Vesijuoksu sujui hyvin. Ensin tosin juoksu tuntui sujuvan turhankin kevyesti, mutta samassa huomasimme, että olimme unohtaneet juoksuvyöt. Korjasimme tilanteen.
Samanaikaisesti altaan toisessa puoliskossa oli menossa vesijumppa. Norja esijumppaaja hyppi, hihkui, kannusti, musiikki pauhasi, ja meno oli melkoinen. Sanoin kaverilleni käyttäen sujuvaa Perniön murretta:"Toi em o jemt hul." Ystäväni totesi, että esijumppari oli innostava. Kysyin, näyttivätkö jumppaajat altaassa innostuneilta. Eivät kyllä näyttäneet.

Katsotaan, mitä muuta mukavaa sukututkimus tuo tullessaan, kunhan se pääsee käyntiin. Alku oli jo lupaava.





1 kommentti:

  1. Anteeksi mitä, en kuullut? Oletko huomannut, että päätä pitää käännellä entistä enemmän ihmisjoukossa, että hoksaa mitä ympärillä juorutaan. Ennen riitti kun höristi korviaan, nyt pitää nähdä puhujan suu. Merkilliseksi tämä ympäristö on muuttumassa...Ja tämäkin ominaisuus kuulemma kulkee suvuissa. Kannattaako tutkia?

    VastaaPoista