keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Keskustelua




"Hei, Inkeri. Tervetuloa sisälle! Voi miten sinä oletkaan raikas. Mutta tassut ovat kylmät. Häntäkin on aivan kylmä.

Tulehan vähän keskustelemaan. Tule tänne, Liisan vatsalle. Noin. Hienoa, Inkku. Mistä keskusteltaisiin? Keskustellaanko hippiäisistä? Liisa luki tänään monesta lintukirjasta hippiäisestä. Se, jolla on kirkkaankeltainen vahva viiru päälaella, on naaras. Koiraalla on oranssi viiru. Mutta sinähän tunnet hippiäiset paremmin kuin Liisa. Sinä olet niin sanoakseni pureutunut paremmin niiden elämään kuin Liisa.


                              Tämän maton kauneutta on kiitetty. Terveisiä        Sinikalle!

Hippiäisellä on neulanterävä ohut hyönteissyöjän nokka. Sen Liisa näki. Liisa voi vain kuvitella, miten hippiäisen kaltainen hyönteissyöjä on nyt, marraskuun viimeisinä päivinä, melkoisen pakkasjakson aikana, ahminut valtaisia proteiinipommeja, rasvaisia hyönteisiä, jotka vasta heräävät 10 asteen pakkasessa. Hento nokkakin saattaa semmoisten monsterien kanssa murtua, mutta hirmuinen hippiäinen ei epäröi! Hippiäinen syö ja syö ja kasvaa melkeinpä 5 gramman painoiseksi! Siitä tulee vahva ja aggressiivinen. Hippiäisethän ovat muutenkin melkoisia rähinöitsijöitä ja räyhähenkiä. Kissalle ne ovat suorastaan vaarallisia. Ne vaanivat, odottavat suotuisaa hetkeä, ja kun kattiparka on suojaton, ne iskevät. Kissaressu on täysin voimaton, kun hippiäislauma iskee. Viisas kissa tietysti yrittää päästä iskemään ensin. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Viidakon laki.




Joku asiantuntematon ja pahantahtoinen viherpiipertäjä saattaisi sanoa, että nälkiintyneen ja kohmettuneen Euroopan pienimmän linnun lahtaaminen ei ole kovin sankarillinen teko. Mutta me emme sano niin. Mehän tiedämme hippiäisen häijyyden ja kaiken sen pahuuden, joka kätkeytyy viattomanoloisen ulkonäön taakse.
Ja miten jalomielinen sinä olitkaan, kun toit tämän häijyläisen Liisalle! Liisa ei sitä syönyt, tunnustan sen. Mutta Liisa keräsi lintukirjoja ympärilleen ja aloitti tunnistamisoperaation. Ja nyt Liisa tunnistaa hippiäisen. Tai sanoisinko: Liisa tunnisti tuon kelvottoman siipiäisen. (Mutta oli se vahva keltainen päälaenviiru kaunis.)



Tänä syksynä et olekaan tuonut mitään tuliaisia emännällesi, et nisäkkäitä etkä näitä dinosauruksien jälkeläisiä. Tai niin, löytyihän se yksi muumioitunut linnunneljännes sängyn alta aiemmin syksyllä. Mutta sitähän ei voi oikein laskea. Linnunmurunen...

Nyt nukut; kehräät ja nukut. Toivottavasti et näe painajaisia. Päiväsi on ollut raskas. Aivan mahdollista on, että jokin posttraumaattinen stressireaktio saattaa olla odotettavissa. Pitänee harkita jonkinlaista terapiaa. Uh! Suorastaan pudauttaa, kun ajattelee, millaisen kärsimyksen läpi olet joutunut käymään. Ei ole kissalla helppoa, ei. Taistelet, voitat, ja saaliin tuot rakkaalle emännällesi. Mikä luonteen jalous! Mikä uhrautuminen!"




lauantai 26. marraskuuta 2016

Eliittiä





Marraskuu ja 26. päivä.
Siinä sitä on lähtökohtaa. Aurinko paistaa. Taivas on pastellinsininen, meri vähän tummemmansininen.

Meillä Inkerin kanssa ei tosin ole kaamosmasennusta, ja siitä ainakin minä olen kiitollinen. Minulla ei ollut kaamosmasennusta nuorna opiskelijanaisna. Eikä vanhana eläkeläisakkanakaan ole. Muuten on ollut aina. Jaa-a. Mikähän johtopäätös tästä olisi tehtävissä? Työ, palkkatyö, tuo mukanaan kaiken maailman ikäviä juttuja. Tietysti se myös jo nimensä mukaisesti tuo mukanaan palkkaa eli rahaa. Palkkaa akka tarvitsi toteuttaakseen elämäntehtäväänsä eli maksaakseen erilaisia lainoja takaisin pankille. Ensin opintolainaa, sitten asuntolainaa, välillä kulutusluottoa, joka oli otettava selvitäkseni hengissä opintovapaalla ja vuorotteluvapaalla. Lopuksi vielä autolainaakin, herra paratkoon. Ja sitten tietysti, vaihtelun vuoksi, vapaa-ajanasunnon remonttilainaa, remonttilainaa, remonttilainaa...





Kuuntelen taustalta, kun Kalle Haatanen radiossa haastattelee Anna Kontulaa, joka on kirjoittanut kirjan luokista. Siis yhteiskuntaluokista. Kansanedustaja ja valtiotieteen tohtori Anna Kontula on yhteiskuntakriittinen, ja olenpa siis minäkin, mutta en minä enää tämän alkulauseen jälkeen viitsi. 

Tai. Olkoon. Tämä vielä. Eläköidyttyäni tunnen kyllä siirtyneeni jonkinmoisesta keskiluokasta eliittiin. Teen just sitä, mitä haluan. 
Valintoja olen toki joutunut tekemään. Olen valinnut tämän mökkiläisyyden ja kissan ja niinpä pysyn paikoillani. Käytän olan takaa hyväkseni Paraisten kirjaston suomenkielistä tarjontaa, jota ei kovin moni minun lisäkseni tunnu käyttävän. Kissa rajoittaa tietenkin elämääni. Juuri äsken se pyöri rinnuksillani, enkä pystynyt sen vatsan alta näkemään kirjoittamaani. Mutta en valita. Itse olen valinnut.





Tämän jutun sisältö muuttui täydellisesti suunnittelemastani kirjoitettuani otsikon. Muutin vielä otsikonkin. Tämä viikko on ollut täynnä kaikenlaisia pikkujuttuja, iloja ja harmeja, mutta mitäpä niistä, oikeastaan.

Ei minulla ole yhtään ainoaa kuvaakaan. Löytyisköhän puhelimesta joku käyttämätön kissakuva? Ja jos olisimme nyt somessa, tähän paikkaan tulisi hymiö.




keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Häkää ja muuta alakuloa



Olemme Inkeri-kissan kanssa olleet viime päivinä enämpi alakuloisia. Ei talven näin aikaisin pitänyt tulla. Hamsterinsydämeni itkee verta joka kerran, kun kannan taas uuden korillisen koivuklapeja sisään ja lataan aina uudet pesälliset uuniin palamaan. Keittiön hella on oikea rohmu. Sinne häviää pölkky toisensa jälkeen kuin Moolokin kitaan. Olen hakenut jo vintiltä viimetalviset foam-levyt, joilla vuoraan oviaukon sisältäpäin. Keittiö on todella kylmä. Sähköä en ole vielä ruvennut polttamaan missään huoneessa. Mutta, kuten sanottu, puuvarasto hupenee.


Alakuloon on muitakin syitä. Lumi ja pakkanen yllättivät kesken syystöiden. Varsinkin yksi sellainen työ jäi, jonka tekemättömyys voi aiheuttaa ongelmia tulevaisuudessa mäkituvan ihmisasujaimistolle mutta jonka mainitseminen ei kuulu siihen yleiseen korkeakulttuuriseen henkeen, jonka elähdyttämänä näitä juttuja kirjoittelen. 
No, perunat pelastin viime tingassa, mutta suurin osa porkkanoista jäi maahan. Viime maanantaina, toista viikkoa sitten, sain auton renkaat vaihdatetuksi, mutta silläkin reissulla jäi ruokakaupassa käyminen. Enpä ole poistunut pöksästäni sen koommin. Eilen söin aamiaiseksi kaurapuuroa ja illalliseksi kaurapuuroa. Yhdistetyn lounaan ja päivällisen muodosti kyssäkaali, jonka ostamisesta on jo vierähtänyt melkoinen tovi. Se oli vähän homeessa ja melko huokoinen rakenteeltaan, mutta nälkä on paras höyste. Nautin sen kyllä rypsiöljyllä silattuna.
Kissalla on ruokaa. Inkku on selvästi pyöristynyt, ja nyt pakkasen tullen sille on alkanut maistua tuoreruoka! Virke ansaitsee huutomerkin peräänsä. Käsittämätöntä. Nirso se on edelleen. Eilen jäi syömättä kokonainen vahvantuoksuinen annos Mustin ja Mirrin tuotetta, joka sisälsi kuulemma kanaa ja kalaa. En minäkään sitä olisi syönyt. Lienee kuitenkin aika siirtyä pois pentumurkinoista, joita elikolle olen keväästä asti syöttänyt. Silloinkaan perheen nuoriso-osasto ei ollut sitä mieltä, että Inkku olisi ollut varsinaisesti laiha kissanluiru, vaan suorastaan skrode.


Olen siis lämmitellyt sisällä ja lukenut, viimeksi Sirpa Kähköstä. Luin Finlandia-ehdokkaan Tankkien kesän. Kähkösen kerronta etenee kuin maininki mi rantaan lyö. Lauseet ovat pitkiä ja laveita, vievät mukanaan melkein transsinkaltaiseen tilaan. Yhtenä iltana makasin kissan kanssa takakamarissa ja luin. Olin kuin jossain oudossa tietoisuudentilassa. Tunsin, että päässäni ei kaikki ole kohdallaan. Sitä särki oudolla tavalla. En kuitenkaan noussut, kun oli niin ihanaa kellua niillä Kähkösen luomilla mainingeilla. Jossain joku yksinäinen harmaa aivosolu naputti, että pitäisi nousta ylös. Onkohan täällä häkää. En noussut vaan jatkoin lukemista. 
Lopulta nousin ja katsoin häkämittaria. Kolme kertaa on pitoisuus alkanut nousta vuoden aikana, mutta ei koskaan näin korkealle. Itse asiassa ihmettelen, miksei laite hälyttänyt. Pitoisuus ei ollut kriittisen korkea, mutta hälytysrajan se ylitti.
No. Pellit ja ikkunat auki, eikä häkä kauan meillä viipynyt.



Olin vuonna 1968, Tankkien kesän aikaan, 16-vuotias. Muistan, miten Martin Luther Kingin salamurha järkytti. Kun Robert Kennedy oli murhattu, menin tuonne Mäkituvan metsään, istuin kannolle ja itkin itkemistäni. Nuoriso-osaston isä oli tuonut tänne radion, joka oli hyvin voimakastehoinen. Kun Tshekkoslovakian tilanne alkoi kärjistyä kuuntelin korva radiossa ulkomaisia asemia. Saatoin minä siitä kuunnella Radio Luxembourgiakin. Mutta Tshekkoslovakian miehitys täytti tajunnan. Sen jälkeen en enää koskaan saanut tshekkiläiseltä kirjeenvaihtotoveriltani Milanalta yhtään kirjettä.
Tankkien kesän henkilöitä nämä tapahtumat eivät juuri kosketa. King ja Robert Kennedy eivät heihin vaikuta. Yhden henkilön kuollut häkkilintu oli ollut nimeltään Kennedy. Heidän maailmansa kieppuu yllättävän paljon talvi- ja jatkosodan ympärillä. Sanon yllättävän, sillä omaan ja läheisteni maailmaan menneet sodat eivät vaikuttaneet enää millään tavalla. Nykyaika silloin kuohui meidän ympärillämme, ja Vietnamin sota oli se, joka puhutti. Eivät vanhemmatkaan ihmiset olleet sotiin juuttuneet.
Tankkien kesän jälkeen aloitin alusta Kähkösen Graniittimiehen. Se on todella hyvä kirja. Olen nyt suunnilleen puolivälissä. Ihailen Kähkösen kieltä, joka ilmaisee rivien välissä vielä enemmän kuin riveillä. Huippua.


                                 Pari laiskaa tassunheilautusta kissalta, ja lankakerä on niin sekaisin, että sitä akka yhden illan selvittelee. Kuvan yläosassa näkyy vihreät kynsikkäät. Erittäin hyvät olemassa näinä päivinä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Ensilumi - taas



Ensilumi tuli taas. Saattaisi olla paikallaan ruveta julkaisemaan viime syksyn blogijuttuja uudestaan. Samat asiat tuntuvat toistuvan syksystä toiseen. Puhumattakaan muista vuodenajoista.

Siis:
- puita kannettu
- lämmitetty
- hämmästelty ikkunoista viuhuvaa vetoa
- vaihdettu pitkiin kalsareihin ja kaksiin sukkiin
- putsattu auto lumesta
- kahdeksasta lähtien päästetty kissa ulos, kissa sisään, kissa ulos, kissa sisään, kissa ulos...

Yksi ero on viime syksyyn. Nyt en hermoile perunoiden takia, kuinka ne siellä lumivaipan alla pärjäävät. Kuokin ne nimittäin eilen ylös. Vuosi sitten perunat kärsivät vaieten viikon pakkasjakson maassa, mutta nyt siis on toisin, paremmin tietenkin. Pyhiä perunoitahan niistä oli suurin osa, 2/3 muovikasseista, joita on kolme, mutta sellainen näppituntuma tuli, että nyt on tapahtunut jonkinlainen mutaatio, tai miten sen nyt sanoisi. Nikulan Oskarin perunoita on mielestäni selvästi enemmän kuin Mattilan Oskarin perunoita. Tässä viittaan aiempiin perunajuttuihini. Kummankin Oskarin perunat ovat yhtä pahanmakuisia ja vetisenniljakkaita, mutta kun niitä on täällä viljelty vuodesta 1963, niin mikä minä olen ikiaikaisia viljelysuunnitelmia muuttamaan. Toissa keväänä ostin Honkkarista viisi kiloa uutta siemenperunaa. Lajia en muista. Nämä uudet "perunat" ovat rakenteeltaan hyviä, maistuvat hyviltä, ja satokin on hyvä toistaiseksi. Perunoiksi niitä ei oikein sovi laskea, kun ei niitä ole ennenkään ollut.

                                   Eilen näin.

Kissa siis juoksee edestakaisin sisään ja ulos. Ja kun kissa juoksee, juoksee akkakin. Miten tuo katinpäköpää voi olla niin...hmm... ajattelematon. Kun ensilumi tulee, se on kuin pikkukakara, ulos täytyy päästä. Sitten kun tassut kastuvat, pahimmassa tapauksessa häntäkin, tullaan mielenosoituksellisen lujaa naukuen ja juosten sisään. Kun tassut (ja häntä) ovat kuivat, niin taas vaaditaan ulospääsyä. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

                                   Tänään näin.

Lintujen ruokintakauden olen aloittanut. Monenkirjava tiaisparvi ahmii auringonkukansiemeniä kupuunsa. On siellä pikkuvarpusiakin ja mustarastas. Olisikohan sama, joka sinnitteli ilonamme koko viime talven. Käsittämättömän nälkäisiä linnut ovat. Olisi sittenkin pitänyt allekirjoittaa Kimmo Kiljusen kansalaisaloite taitetun indeksin karkoittamisesta eläkkeiden korotusten laskemisessa. Linnut eivät taitetusta indeksistä tiedä mitään ja todennäköisesti syövät meidät tänä talvena köyhiksi.

                                   Huomaa tassu! 

Yksi kohta tuosta alun ensilumi-talventulolistasta puuttui. Kumma kyllä se tuli mieleen hakiessani vettä kaivosta. Vettä on nyt kolme ämpärillistä keittiössä, eikä yksikään ole Inkun juomaämpäri. Eikös ole niin, että kun ei sano jotakin ääneen eikä kirjoitakaan, koko asiaa ei ole olemassakaan. En siis liitä listaan sitä viimeistä kohtaa. Että kaivon pumppu on jäässä. Sellaista mahdollisuutta ei ole. Ei.