Powered By Blogger

perjantai 29. toukokuuta 2015

Leipomispäivä

Tummahkoja sämpylöitä. Nämä tulivat ensimmäisinä uunista ulos. Oikukkaasta uunista.



Minulla on ollut onni saada olla mukana erinäisten sukujuhlien valmistelussa. Se on ollut mukavaa. Ensin on suunniteltu ja sitten on toteutettu. On ollut kiva etsiä reseptejä, miettiä, syövätkö kaikki kalaa, onko joukossa tiukkoja kasvissyöjiä, syödäänkö sisällä vai ulkona. On ollut pitkiä keskusteluja milloin nokakkain milloin puhelimessa. On tullut ihania selkeitä päätöksiä, yleensä viittä vaille puoli kaksi, kolme yötä ennen juhlaa: totta kai tehdään lihapullat itse, totta kai leivotaan itse saaristolaisleipä! Se viimeinen päivä on mennyt kakkujen leipomiseen ja viimeinen yö siivoamiseen. On ollut jännittävää seurata AccuWeatherista ja Forecasta sääennusteita 3 kuukautta ennen juhlaa, sitten 30 päivää ennen ja sitten 3 tuntia ennen juhlaa. Aina on ensin ennustettu 22 astetta ja puolipilvistä. Ja kun ollaan juhlapäivässä, on yleensä 9 astetta lämmintä, kova tuuli ja sadekuuroja. Paitsi silloin, kun oli hautovan kuumaa ja niin kosteaa, että kosteus tuon tuostakin tiivistyi sateeksi. Mutta aina on ollut hauskaa, juhlista on jäänyt hyvä mieli, ja olemme melkein saman tien alkaneet suunnitella uusia juhlia. Parasta on ollut yhdessä tekeminen: vastuuta ja töitä on jaettu, ja useampi pää muistaa useampia asioita kuin yksi pää.


Ensimmäiseksi valmisteltiin saaristolaisleivät odottamaan. Innoissamme kun olimme, tervetuliaismaljat melkein unohtuivat.



Tänä kesänä ei ole tiedossa mitään valmistujais- tai rippijuhlaa järjestettäväksi. Syntymäpäiviä ja nimipäiviä kyllä on; sokerina pohjalla kissa Inkerin 3-vuotisjuhla elokuun lopussa. Keskustelimme taannoin lähimmän omaiseni kanssa siitä, miten kiva on juhlia valmistella. Samassa tohinassa päätimme järjestää leipomispäivän. Leivottaisiin ja pidettäisiin hauskaa. Sivutuotteena pakastin täyttyisi tarjottavasta, jos joku sattuisi mäkitupaan poikkeamaan. Ajan tapaan kalenterit kaivettiin esiin ja etsittiin sopiva päivä.



"Meitsi Hakaniemen siltaa talla pohjassa kiitää-ää-ää.." Näin alustetaan taikina reippaasti eli niin kuin meillä päin sanotaan: sotketaan.

Viime keskiviikkona tuo suuri päivä koitti. Kauppalistalla oli pituutta, mäkituvan kuivat kaapit olivat tyhjinä. Piimästä ja hiivasta ruis-, vehnä- ja sämpyläjauhojen kautta kardemummaan, rahkaan, muniin, kermaan, sahramiin, maitoon, (sokeria ja kanelia oli kaapissa ja raparperi hyvässä kasvussa kasvimaalla), kaljamaltaisiin, voihin ja ties mihin. Leivontasuklaan muistin viime tingassa, mutta sitä ei sitten tarvittukaan. Ehkäpä mutakakku tulevaisuudessa...



Mitähän näkyy tässä taikinassa?


Kiertoilmauunin salaisuuksiin piti aluksi taas tottua, mutta sitten se alkoi sylkeä uumenistaan leivonnaisia melkoista tahtia. Leipurit olivat ahkeria, mutta aina vain piti työntää lisää paistettavaa vielä ahkerampaan uuniin.

Leivonnan lomassa oli tilaisuus kertoa kuulumisia. Mukavia asioita on tapahtunut vaikkapa viimevuotisille juhlavieraille, mutta kun elämässä on se toinenkin puoli. Ikäviä asioita ei pääse pakoon. 



Taitaja työnsä äärellä.


Sitten taas ilo pääsi varsinaissuomalaiseen tapaan pintaan. Kuuntelimme Kaija Koota, Jari Sillanpäätä, Eriniä, Jare Henrik Tiihosta ja, valitettavasti, Neumania. Viritimme syvälleluotaavan keskustelun siitä, miten Dingo voi olla niin suosittu, vaikka Neuman ei osaa laulaa yhtään. Toisaalta meidän Mummikin tykkäsi Neumanista, niin että ehkä siinä on jotain.

Iltapäivällä aloin varmistella, että kai suvun päämies sitten tulee paikalle. Tulihan se ja lämmitti saunan sata-asteiseksi. Kissa oli viisaasti kyllä pysytellyt pois jaloista koko päivän. Kun lähdimme rantaan, Inkeri tassutteli mukaan. Pöllyttelimme itsestämme viimeiset jauhontuprahdukset Itämereen talviturkin ohella.



Korvapuusteja, korvapuusteja ja lisää korvapuusteja.


Iltateellä olimme tyytyväisiä itseemme, toisiimme ja päivän saavutuksiin. Koska elämässä on aina hyvä olla jokin päämäärä, kehitimme itsellemme uuden haasteen. Seuraavaksi järjestämme karjalanpiirakoidenleipomispäivän! Minä olen onnistunut saamaan haltuuni salaisen rajakarjalaisen reseptin, jossa ei voita ja kermaa säästellä. Toteutusta pitää ruveta harjoittelemaan.



Kyllä maistuu: saaristolaisleipää (ilman verta), voita, kylmäsavulohta, tilliä..



Ja tässä oli se iltateen ihanainen herkku: raparperipiirakka, jota parempaa en ole ikinä saanut!


Valmiit leipomukset pussitimme ja työnsimme pakastimeen. Vastapainoksi nappasin sieltä peuranpaistin sulamaan. Se oli seuraavan päivän ohjelmassa.



Kyllä nyt kelpaa. Mitä tässä ei ole, sitä ei tarvitakaan. Tai, no, jos ne piirakat sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti