perjantai 29. toukokuuta 2015

Leipomispäivä

Tummahkoja sämpylöitä. Nämä tulivat ensimmäisinä uunista ulos. Oikukkaasta uunista.



Minulla on ollut onni saada olla mukana erinäisten sukujuhlien valmistelussa. Se on ollut mukavaa. Ensin on suunniteltu ja sitten on toteutettu. On ollut kiva etsiä reseptejä, miettiä, syövätkö kaikki kalaa, onko joukossa tiukkoja kasvissyöjiä, syödäänkö sisällä vai ulkona. On ollut pitkiä keskusteluja milloin nokakkain milloin puhelimessa. On tullut ihania selkeitä päätöksiä, yleensä viittä vaille puoli kaksi, kolme yötä ennen juhlaa: totta kai tehdään lihapullat itse, totta kai leivotaan itse saaristolaisleipä! Se viimeinen päivä on mennyt kakkujen leipomiseen ja viimeinen yö siivoamiseen. On ollut jännittävää seurata AccuWeatherista ja Forecasta sääennusteita 3 kuukautta ennen juhlaa, sitten 30 päivää ennen ja sitten 3 tuntia ennen juhlaa. Aina on ensin ennustettu 22 astetta ja puolipilvistä. Ja kun ollaan juhlapäivässä, on yleensä 9 astetta lämmintä, kova tuuli ja sadekuuroja. Paitsi silloin, kun oli hautovan kuumaa ja niin kosteaa, että kosteus tuon tuostakin tiivistyi sateeksi. Mutta aina on ollut hauskaa, juhlista on jäänyt hyvä mieli, ja olemme melkein saman tien alkaneet suunnitella uusia juhlia. Parasta on ollut yhdessä tekeminen: vastuuta ja töitä on jaettu, ja useampi pää muistaa useampia asioita kuin yksi pää.


Ensimmäiseksi valmisteltiin saaristolaisleivät odottamaan. Innoissamme kun olimme, tervetuliaismaljat melkein unohtuivat.



Tänä kesänä ei ole tiedossa mitään valmistujais- tai rippijuhlaa järjestettäväksi. Syntymäpäiviä ja nimipäiviä kyllä on; sokerina pohjalla kissa Inkerin 3-vuotisjuhla elokuun lopussa. Keskustelimme taannoin lähimmän omaiseni kanssa siitä, miten kiva on juhlia valmistella. Samassa tohinassa päätimme järjestää leipomispäivän. Leivottaisiin ja pidettäisiin hauskaa. Sivutuotteena pakastin täyttyisi tarjottavasta, jos joku sattuisi mäkitupaan poikkeamaan. Ajan tapaan kalenterit kaivettiin esiin ja etsittiin sopiva päivä.



"Meitsi Hakaniemen siltaa talla pohjassa kiitää-ää-ää.." Näin alustetaan taikina reippaasti eli niin kuin meillä päin sanotaan: sotketaan.

Viime keskiviikkona tuo suuri päivä koitti. Kauppalistalla oli pituutta, mäkituvan kuivat kaapit olivat tyhjinä. Piimästä ja hiivasta ruis-, vehnä- ja sämpyläjauhojen kautta kardemummaan, rahkaan, muniin, kermaan, sahramiin, maitoon, (sokeria ja kanelia oli kaapissa ja raparperi hyvässä kasvussa kasvimaalla), kaljamaltaisiin, voihin ja ties mihin. Leivontasuklaan muistin viime tingassa, mutta sitä ei sitten tarvittukaan. Ehkäpä mutakakku tulevaisuudessa...



Mitähän näkyy tässä taikinassa?


Kiertoilmauunin salaisuuksiin piti aluksi taas tottua, mutta sitten se alkoi sylkeä uumenistaan leivonnaisia melkoista tahtia. Leipurit olivat ahkeria, mutta aina vain piti työntää lisää paistettavaa vielä ahkerampaan uuniin.

Leivonnan lomassa oli tilaisuus kertoa kuulumisia. Mukavia asioita on tapahtunut vaikkapa viimevuotisille juhlavieraille, mutta kun elämässä on se toinenkin puoli. Ikäviä asioita ei pääse pakoon. 



Taitaja työnsä äärellä.


Sitten taas ilo pääsi varsinaissuomalaiseen tapaan pintaan. Kuuntelimme Kaija Koota, Jari Sillanpäätä, Eriniä, Jare Henrik Tiihosta ja, valitettavasti, Neumania. Viritimme syvälleluotaavan keskustelun siitä, miten Dingo voi olla niin suosittu, vaikka Neuman ei osaa laulaa yhtään. Toisaalta meidän Mummikin tykkäsi Neumanista, niin että ehkä siinä on jotain.

Iltapäivällä aloin varmistella, että kai suvun päämies sitten tulee paikalle. Tulihan se ja lämmitti saunan sata-asteiseksi. Kissa oli viisaasti kyllä pysytellyt pois jaloista koko päivän. Kun lähdimme rantaan, Inkeri tassutteli mukaan. Pöllyttelimme itsestämme viimeiset jauhontuprahdukset Itämereen talviturkin ohella.



Korvapuusteja, korvapuusteja ja lisää korvapuusteja.


Iltateellä olimme tyytyväisiä itseemme, toisiimme ja päivän saavutuksiin. Koska elämässä on aina hyvä olla jokin päämäärä, kehitimme itsellemme uuden haasteen. Seuraavaksi järjestämme karjalanpiirakoidenleipomispäivän! Minä olen onnistunut saamaan haltuuni salaisen rajakarjalaisen reseptin, jossa ei voita ja kermaa säästellä. Toteutusta pitää ruveta harjoittelemaan.



Kyllä maistuu: saaristolaisleipää (ilman verta), voita, kylmäsavulohta, tilliä..



Ja tässä oli se iltateen ihanainen herkku: raparperipiirakka, jota parempaa en ole ikinä saanut!


Valmiit leipomukset pussitimme ja työnsimme pakastimeen. Vastapainoksi nappasin sieltä peuranpaistin sulamaan. Se oli seuraavan päivän ohjelmassa.



Kyllä nyt kelpaa. Mitä tässä ei ole, sitä ei tarvitakaan. Tai, no, jos ne piirakat sitten.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Pyörteissä





Nyt ovat asiat - tuota.  Jos sanon huonosti, niin se kuulostaa ikävän pessimistiseltä. Sanotaan, että olemme viettäneet aktiivista elämää. Kissa Inkeri on luotu liikkuvaksi, aktiivisuus sopii sille oikein hyvin. Akka on sen sijaan luotu pirtin vartijaksi. Pirtin vartioimiseen luen kuuluvaksi lukemisen, pirtin lämmittämisen, ruoan laittamisen, lukemisen, bloggaamisen, muunkinlaisen kirjoittamisen, lukemisen, kameran räpläilyn, netissä roikkumisen, radion kuuntelemisen, virkkaamisen. Joko mainitsin lukemisen? Pirtin siivoaminen ja tiskaaminen, siis astioiden tiskaaminen, ovat siinä ja siinä. Joskus niihinkin täytyy sortua, muuten paha omatunto alkaa haitata olennaisempiin asioihin keskittymistä.




Viime aikoina on ollut turhan paljon houkutuksia, jotka ovat matkaansaattaneet akan tontilta avaraan maailmaan. Akkahan sortui kuntosalilla käymiseen. Ei käyty ennen kuntosalilla. Riitti kun sahasi ja pilkkoi puut ja kantoi ne sisään, kantoi veden, pesi pyykin ja virutti sen avannossa, polki pyörällä hakemaan kaupasta kahvin ja sokerin, (paitsi meijeritilipäivinä, jolloin ukko lähti traktorilla käymään kirkolla) huolehti ruoan ukon ja mukuloitten suuhun, tiskasi, siivosi, lypsi lehmät, loi sonnat pois navetasta muun muassa. Nyt siis ajaa autolla suorituspaikalle, sitten polkee 20 minuuttia pyörää, joka pysyy paikallaan, soutaa venettä, joka pysyy paikallaan, juoksee alustalla, joka pyörii paikallaan, nostaa,  työntää, vetää erilaisia laitteita, joista ei ole mitään hyötyä. Tämmöiseen on siis akka alentunut, ikään kuin ei olisi omassa pihassa tarpeeksi tekemistä.
Ihmemaassa kun asumme, löytyi veräjän takaa tänään tämmöinen kasa.




Ennen kuin nämä työnnetään pesään, tarvitaan yhtä sun toista, tärkeimpänä mainittakoon saha ja kirves. Kirves on täysin akkakäyttöinen. Siinä touhussa saavat akan allit kyytiä. Sahoja on kahdenlaisia. Toisia käyttää akka, toista mallia sähkö. Sähköversioinen saha on huonossa kunnossa, terä on aivan tylsä. Pokasahoillakaan ei ole akka viime aikoina saanut mainittavia aikaan. Nyt saattaa olla toivoa, että sähkösaha kuntoutuu toimivaksi.  Akan kuntoutumisesta en sitten tiedä.



Paitsi kuntosalilla akka on juossut kaupungissa. Käytän nyt kuvaannollista kieltä. Varsinaisestihan akka ei ole juossut, vaan kuntosali-ideologian mukaisesti ajanut autolla. Kaupassa on pitänyt käydä useaan kertaan, samoin suuhygienistillä, palauttaa kyynärsauvat kunnallissairaalan apuvälinelainaamoon, ja tänään akka suuntaa vielä kuuntelemaan esitystä, josta selvinnee terveellisen ravinnon salaisuus. Toivottavasti ravitsemusterapeutti ymmärtää sisällyttää esitykseensä myös kissan tarpeet.


Tässä on monta asiaa yli akan normaaliaktiivisuuden tason.

Jos nyt siirtyisin pohtimaan asiaa juurta jaksain ja filosofisesti: Paljonko aktiviteettia ja liikettä tarvitsee yksi akka, noin optimaalista tasoa ajatellen? Kysyn ja vastaan itse: normaali akka ei normaalisti liikoja aktiviteetteja vaadi. Jos muistaa sen, että leipä ei juokse laiskan akan suuhun, eikä hiiri juokse laiskan kissan suuhun, ei paljon muuta tarvitsekaan muistaa.

Paitsi, että eläkkeellä olevan akan suuhun leipä kyllä juoksee.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kissanluukku


Mäkitupaa on siis rempattu lähinnä ihmisten tarpeita silmällä pitäen. Eläimet ovat siinä sivussa kärsineet tappioita. Pääskysten pesät putoilevat liian sileästä maalatusta seinäpinnasta. Västäräkit eivät enää pesi tiilikaton koloissa. Tiilikaton suojissa oli useita mehiläispesiäkin. Koivut kasvoivat räystäskouruissa. Lepakot ovat jättäneet melkeinpä ikiaikaiset olosijansa. Kesti monta vuotta, ennen kuin iltaisilla piharetkillä lepakot alkoivat taas syöksyillä kohti. Siinä notkistaa akkakin polvensa, kun lepakko kiitää kohti ja ohittaa niskaa viistäen, niin että tukka hulmahtaa. Viime kesänä todella tunsin sen, kun lepakko viisti ihoa. Hiirien esiintymistiheyskin on harventunut. Toivon, että tämä kehitys hiirien osalta jatkuu edelleen.
Viime kesä oli siinäkin suhteessa mainio, että ilmat olivat lämpimät ja hyttysiä ei ollut juuri lainkaan. Oli siis helppoa pitää ikkuna auki, jotta kissani Inkeri pääsi kulkemaan vaivattomasti sisään ja ulos omia tikkaitaan pitkin. Tilanne muuttui, kun tultiin syksyyn. Ilmat kylmenivät. Sade turvotti auki olevan ikkunan pokia. Akkaa, ja kissaakin kyllä, kiinnosti saada lämpöä sisään, ei ulos. Ajauduimme sydäntä särkeviin kohtauksiin: Kissa värjöttelee kylmässä, tuulessa ja sateessa tikkailla, eikä kukaan huomaa päästää sitä sisään. Kissa naukuu surkeasti terassilla eikä kukaan välitä. Kissa syöksyy peloissaan tuuletusreiästä tuvan alustaan ja pysyy siellä, kun kukaan ei auta eikä pelasta, kun Kauhu ja Luihu ajavat takaa. Tai sitten tupa kylmenee täysin, kun akka on poissa ja ikkuna kissaa varten auki.
Olivatpa tässä tilanteessa hyvät neuvot kalliita. Akka oli toki tiennyt kissanluukkujen olemassaolosta, sellaisten, jotka ovat ihmisten ovien yhteydessä. Kissanluukku tuntui kuitenkin liian radikaalilta ratkaisulta. Ties mitä väkeä semmoisesta väylästä tulisi sisään. Oveen tai seinään pitäisi jyrsiä reikä. Lieneeköhän akka guugletellut tai jotain, kuitenkin ilmeni, että luukun voisi asentaa myös ikkunaan. Se tuntui joltakin.

Akka keskusteli asiasta erään Inkerin kummin - niitä on monta - kanssa, ja tämä tarttui tuumasta toimeen. Ensin ostettiin Mustista ja Mirristä luukku. Sitten haettiin Paraisten Rautiasta finnfoam-levy. Tässä kohtaa voin tunnustaa, että akka yritti tehdä vain sitä, mitä käskettiin, ja yleisesti ottaen pyrki pysymään poissa tieltä.
Ensin irrotettiin ulompi ikkuna, otettiin mitat, tehtiin merkinnät finnfoam-levyyn ja leikattiin tarkalleen ikkunan kokoinen kappale levystä. Siihen liimattiin kaksi puista hantaakia.




Kas tässä puurimat on liimattu levyyn, paino on asetettu paikalleen ja odotellaan liiman kuivumista.

 Seuraavaksi otettiin mitat luukusta ja mitattiin luukun etäisyys ikkuna-aukon alareunasta. Sitten sahattiin reikä.

Luukun nerokas rakenne antaa sen käytön säätelijälle kolme mahdollisuutta: Luukku voi aueta molempiin suuntiin, vain toiseen suuntaan tai sitten luukun voi sulkea kokonaan.
 Tässä koko komeus on paikoillaan.
Enää luukku taustoineen paikoilleen ikkunan tilalle:




Näin.

Oletan, että valpas lukija on jo puntaroinut mielessään, missä kissa luuraa. Missä on kuva, jossa kissa näyttävästi syöksyy luukusta sisälle? Akka on näköjään häärinyt paikalla kameroineen, mutta Inkeristä ei ole kuvan kuvaa. On siis aika siirtyä seuraavaan jaksoon ja aloittaa selitykset.Luukun valmistumisen aikaan oltiin jo myöhäisessä syksyssä, ja tuplat olivat paikoillaan ikkunassa. Magneetti pitää luukkua aika napakasti kiinni, joten kissan pitää todella oppia kulkemaan siitä, vauhdilla, sanoisin. Luukun käyttäminen edellyttää siis opetustoimenpiteitä. Olisiko ollut mitään mieltä opettaa kissa käyttämään luukkua, kun luukku olisi kuitenkin saman tien pitänyt poistaa käytöstä? Siis kun luukusta olisi päässyt kulkemaan paitsi kissa sisään niin lämmin ulos? Ei, ei! Sulaa hulluuttahan moinen olisi ollut. Joten siellä odottaa luukku seinää vasten nojallaan lämpimiä päiviä ja iltoja ja viihtyisiä opetustuokioita. 
Ihan vähällä olen tässä paljastaa, että en ymmärrä, millä ihmeellä saan katin käyttämään luukkua. Motivoinnilla ja palkitsemisella? Jos se vielä oppiikin konstin, kestääkö lampaansydämeni katsoa, miten Inkku-parka kirjaimellisesti takoo päätään luukkuun, kun se haluaa ulos, ja luukku onkin kiinni? Hyi kamala!

Kevät vyöryy päälle, mutta me kyyhötämme edelleen kaupungissa. 


Paineet kasvavat.
(Julkaistu aiemmin, 16.3.2015, Akka ja kissa mäkitupalaisina -blogissa.)

Rakas lukija!



Puoli vuotta sitten sain päähänpiston. Rupesin bloggaamaan. Akka ja kissa viettivät aikaansa milloin Mäkituvassa, milloin kaupunkituvassa, milloin missäkin. Oli kiva kirjoittaa, oli kiva ottaa kuvia ja oli kiva sählätä koneen kanssa. Vähitellen opettelin tekniikkaa. Kuvien kanssa saatoin nähdä vaivaakin; en ole mikään tietokonetaituri. Teksti tuli sitten jostakin jonkin asteen yhteydestä. Viskasin pois itsekritiikin hyödyttömänä, sen kanssa olin taistellut aiemman mittavan elämäni kuluessa liikaakin. Unohdin myös entisen suomenopen elkeet. Pilkut tulivat minne halusivat tai jäivät kokonaan pois. Mitä välii!



Sitten tuli vastaan ensimmäinen yllätys. Joku jopa luki blogiani. Välillä oikein innostuin kirjoittamisesta. Eniten innostuin kissastani Inkeristä. Olin aiemmin vähän häpeillen rustannut päivityksiä Facebookiin Pikkukullasta. Häpeillen siksi, että joku niuho aina välillä valitti kissapäivityksistä, kissakuvista, kissavideoista. Kissablogissa sain paasata sydämeni kyllyydestä rakkaasta elämäntoveristani, joka siis tässä tapauksessa on eläintoveri. Inkeristä kyllä kannattaakin lukea!

Yksi Akan ja minun yhteinen piirre on innostuminen erilaisista asioista. Meillä on ollut sellainen taipumus lapsesta asti. Astrologiaan taipuvainen selittää tämän innostumisalttiuden sillä, että olemme molemmat horoskoopissa kaksosia. Psykiatri pureskelee kynänpäätä ja päätyy kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Miten asia sitten onkin, innostuminen on ihan mukavaa. Tänä keväänä en ole juuri innostusta tuntenut. Olo on ollut jokseenkin nahistunut. Voin kuvitella, että viimevuotisesta porkkanasta voisi näin toukokuun loppupuolella tuntua samanlaiselta. Tekisi mieli ruveta työntämään uutta vartta, mutta siitä on paljon vaivaa. Pitäisi kukkia ja entäs sitten se siemenien kasvattaminen, jos jostain sattuisi pölyttäjän löytämäänkin. Syksy kuitenkin tulla kolistelee tuota pikaa, ja mitä on silloin jäljellä porkkanasta? Maanpäällinen varsi lakastuu ja heitetään kompostiin, juuret lahoavat paikalleen. Ei paljon lohduta, jos joku sanoo, että siellä kompostissa sitten palaat luonnon kiertokulkuun ja jatkat elämistä tulevina vuosina. Vaikka sipulana. Pah!


Elämä nahistuneena porkkanana tai palsternakkana ei juuri houkuttele. Siksipä päätin aloittaa uuden elämän. Ulkonaisesti tämä uusi elämä näkyy uutena blogialustana sekä toissapäivänä alkaneena kuntosaliharrastuksen elvyttämisenä. Edellisen kerran olin käynyt salilla 8.6.2014. Tänään kävin taas.





Akka ja kissa ovat nyt Ihmemaassa. On huomattava, että Ihmemaa ei ole mikään paratiisi. Tänne ainakin on luikerrellut käärme uuden vieraan kissan hahmossa. Aamupäivällä ajoimme sen Inkun kanssa yksissä tuumin pois. Kun tulin sieltä kuntosalilta, tämä vieras ruma kissa loikki minua vastaan meidän tontilta! Eikä Inkeriä näy missään! Mitähän tästä seuraa!